Vappu, tuo vuoden tärkein juhla, oli taas erinomaisen ihana. Vappupirskeissä huomasin kuitenkin jotain, joka jäi vaivaamaan.

Mistä lähtien on ollut sopivaa bilesmalltalkia kysellä, "mites töissä?" tai jotain muuta työaiheista? Eiko siinä ole periaatteessa jotain nurinkurista?  

Itse en ilon ollessa ylimmillään ja vapaa-ajan vapaimmillaan halua tulla muistutetuksi töistä. Ei siinä, että töissä olisi jotain lähtökohtaisesti kamalaa, mutta työn ja vapaan haluaa pyrkiä pitämään erillään myös mielessä. Ei vapaa-ajan aatoksia työssä, ei työaatoksia vapaalla. Mutta kuitenkin monet kyselivät työjutuista.

Sitäpaitsi, voiko tylsempää aihetta keksiä? No joo, mitäs töissä: kokoustan, palaveeraan, väännän tekstejä koneen ääressä, saan palkkaa. Sitä samaa mitä meilkein kaikki muutkin. Sen sijaan vapaa-ajalla teen yhtä sun toista metkaa, josta kertoisin mielelläni.

Kiinnostaako minua, mitäs muiden töissä? Ei ainakaan niin paljon, että sitä juhlissa tulisi mieleen kysellä. Vaikka toisaalta Ajatusten Rekolanojan ajatus kavereiden työpaikkatutustumispäivästä onkin mielestäni aika mukava.

Kaikella on kuitenkin aikansa ja paikkansa: työasioita vatvotaan kahvilla, lounailla, yksillä ja muissa sopivammissa tilanteissa, jotka ovat tunnelmallisesti ja ajallisesti työhetkiä likempänä. Bile on pyhä, eikä sitä pidä työläpällä tahraaman. 

Vihreän langan nettisivut ovat uudistuneet. Ihan kivat!

Aika rempseää sanoa, että tässä on nyt Suomen ensimmäinen vihreä sivusto. Vuonna 2008.

Enivei, sivuilla on kivoja blogeja, joita ajattelin seurata. Nannan muotiblogia, tietty. Samoin Jarkon poleemiset kolumnit ovat hyvää luettavaa.
Kasvisruokien reseptiarkisto on jo alkumetreillään aarreaitta. On hauskaa, että kaikki Langassa joskus julkaistut todella hyvät kasvisreseptit on nyt koottu yhteen paikkaan. Sieltä lötyy vanhoja suosikkeja kuten banaanipirtelö (ilman jäätelöä) ja herneistä tehdyt kasvishampurilaispihvit.

Tuunasin tänään kasvisrokan Langan oppien mukaan. Siitä tuli ihanaa.

Näin se meni: (omat kommentit suluissa)

• 1 sipuli silputtuna
• 1 rkl inkivääriä raastettuna (otin valmista purkista - se on ehkä maailman kätevin keksintö)
  
• 1 rkl öljyä (auringonkukkaa tai muuta ei-oliiviöljyä)
  
• 1 tlk (435 g) kasvishernekeittoa
• 1 1/2 dl vettä
• 1 dl kasviskermaa tai kermaa (tai kermakaltaista kevytvalmistetta)
  
• 1 rkl soijakastiketta
• 2 tl sokeria
• 1–2 tl sambal oelek -chilitahnaa (jos haluaa räjätyttää tajunnan, osta macho-oelek-kastiketta ja hulauta kunnolla, niin minä tein)
  
• 1/4 tl mustapippuria (myllystä!)
  

Lisäksi

• 1 rkl luomusitruunan mehua (pääh, pistin reilummin)
  
• 2–4 valkosipulinkynttä puristettuna
• (lisäksi ripottelin valmiin sopan päälle tuoretta korianteria)

1. Kuumenna öljy kattilassa ja ruskista  siinä sipulisilppu ja inkivääri.
2. Lisää hernekeitto, vesi, kerma, soijakastike, sokeri, sambal oelek ja pippuri. Sekoita keitto tasaiseksi ja kiehauta.
3. Lisää lopuksi sitruunamehu. Annostele keittoa lautaselle.
4. Purista valkosipulia suoraan lautaselle keiton joukkoon. Lisää halutessasi vielä chilitahnaa. Nauti heti.
   
   Nopeaa, helppoa ja hyvää.

Kaikkea yhdessä päivässä! Puuh.

Tänään minusta tuli täti, nimittäin todella coolin pikkumimmin kummitäti. Olen siitä erittäin mielissäni. Tarkemmin ottaen olen siviilikummi, tietty, koska en harrasta uskontoja. Kaiken lisäksi sain kunnian pitää nimeämispuheen nimiäisissä. Se oli äärettömän erityistä. Puhuin siitä, mitä nimi merkitsee. Vaikkei se enne olekaan, nimi kertoo paljon siitä, mitä vanhemmat lapselleen toivovat sen valitessaan. Kummityttöni E sai komean nimen, jolla on pitkä ja hieno historia. Se on vahvojen, viisaiden, itsepäisten ja itsenäisten naisten nimi.

Emme vielä tunne toisiamme kovin hyvin, mutta minä ainakin olen kummityttööni kovin ihastunut. Oli äärimmäisen herkkää ja jännittävää pitää sylissään pientä ihmistä, jonka kanssa on luvannut ystävystyä. Sylittämisen lisämausteena tietenkin se, että sylissäni nyt on muutenkin ollut äärimmäisen harvoja noin pieniä vauvoja. Meille kummeille tehtiin hienot kummikirjat, joihin voimme sitten yhdessä E:n kanssa piirrellä ja kirjoitella.

Kotimatkalla bussia odotellessa jouduin liikenneturman silminnäkijäksi. Autoilija ei huomannut motoristia ja törmäsi suoraan siihen, moottoripyöräilijän väistöyrityksestä huolimatta. Vaikka kummallakaan ei juuri ollut vauhtia, motoristi lensi kaaressa tienpenkkaan ja moottoripyörä kieppui ilmassa mennen ihan romuksi. Niin meni ihminenkin, useammasta kohtaa. En halua ajatella mitä olisi tapahtunut jos sattuma olisi heittänyt päin puolen metrin päähän osunutta sähkötolppaa. Näky oli nytkin kauhistuttava ja epätodellinen. Sellaista on tottunut näkemään vain stuntteina telkkarissa.

Kauhistus jatkui kuin soitin hätänumeroon: sain jonottaa kauemmin kuin varatessani lippuja Kylien konserttiin! Kun pääsin läpi, apua tuli aika nopeasti, mutta odotus kuunnellen lakonista ilmoitusta "hätänumero on ruuhkautunut" oli kaameaa. Se nyt on aivan viimeinen numero, joka saisi tukkeutua! Väistämättä aina hätänumeroon soittaessaan ajattelee, mitä jos kyseessä olisi oma läheinen - koska kyseessä on aina jonkun läheinen. Onneksi paikalle sattui sopivasti lääkäri, sairaanhoitaja, lakimies ja vakuutusasiantuntija. (Ja tiedottaja, joka soitti hätänumeroon.) Viimein piipaa-auto toi palokunnan, ensihoitajat ja poliisin. Huh.

Kismittää,  että melkein varmasti huomenna pikku-uutinen on otsikoitu motoristivihamielisesti jotenkin niin, että kuulostaa siltä että on moottoripyöräilijän syytä että autoilija törmäsi siihen. Juuri nyt ei harmita yhtään, että moottoripyörä ja muut motoreleet myytiin.

Kotiin päästyäni ajattelin rentoutuvani euroviisuesikatseluiden parissa. Relaamisen sijaan se aiheuttikin äärimmäistä turhautuneisuutta. Enemmistö kappaleista oli aivan kamalia. Siis viisumittapuullakin todella kauheita. Kylmää hikeä ja myötähäpeän väristyksiä nostattavan noloja. Tuntuu, että todella moni maa ei tänä vuonna ole ottanut euroviisuja missään määrin tosissaan. Huumoriesityksiä (niiden on pakko olla huumoria, onhan?)on aina vain enemmän. Hyvä parodia rakastaa kohdettaan, mutta sitä ei näistä esittäjistä voi sanoa. Ne tuntuvat kaameudellaan loukkaavan koko viisujen perinnettä.

Lisäksi koko Serbiaviisut aiheuttavat huolettavissa määrin plääh-fiilareita. Varsinkin sen jälkeen, kun jotkut nationalistihuligaanit uhkasivat väkivallalla kisoihin saapuvia homoja. Homoja ei viisuihin kuulemma aiota päästää. Haloo? Sen jälkeen viisut voidaankin järjestää vaikka jossain assan vessassa, ilman viime vuoden voittajaa. Olen niin onnellinen että päätin olla lähtemättä viisuturistiksi. Pitäkää tunkkinne!

E&k on harvinaisen kaukana sushirajan tuolla puolen, nimittäin Kemissä. Meillä vihreillä on täällä puoluevaltuuskunnan kokous.

Kemiin tultiin tietenkin junalla. Yöjunassa on tunnelmaa. Nukun junan heijatessa kuin pieni lapsi, eli sikeästi mutta heräillen vähän väliä. Aamulla, ilman suihkua, olo on aika nahkea. Kokemuksen tietenkin kruunaa tv-kameroiden eteen joutuminen nuhjuisena ja tukka pörrössä. Vannon, että kuvaajat saavat siitä jotain sadistista nautintoa.

Junan ravintolavaunussa on mieletön tunnelma. Siellä kohtaa joka ainut kerta hyvinkin ainutlaatuisia tyyppejä. Sekin on omiaan avartamaan liiaksikin sushirajan sisäpuolella pyörivää elämää. Eilen näin: miehen, jolla oli kihara takatukka, toisen jonka leijonakoru oli halkaisijaltaan 8 senttiä, naisen jolla oli  (ravintolavaunussa!!) tekoripset, molemmissa ranteissa 50 helpiskultarannekorua ja sdimangein koristellut stringit jotka vilkkuivat sdimangivyön ylhäällä pitämien kimallefarkkujen kauluksen raosta. Toinen nainen samassa vaunussa selasi täysin kasuaalisti kumiasu- ja dildokuvastoa. Tavalla, ettei keneltäkään jäänyt näkemättä mitä kaikkea sieltä löytyi. Aika hitsin villi pohjola.

Täällä kokouspaikalla on tilaa, mutta vähän pistorasioita. Se on ongelmallista, sillä läppärin räplääminen on 2000-luvun vihreissä kokouksissa se mitä sukan kutominen oli 80-luvulla. Siis hyvin suosittua.

Kokouksessa asialistalla on maaseutupolitiikkaa, ikääntymistä ja asumista. Näistä työstetään ohjelmia puolueelle. Nyt käydään poliittista keskustelua. Keskityn hetkeksi Satu Hassin puheeseen vihreästä teollisesta vallankumouksesta.

Stay tuned.

Kuvia tulee tänne.

Vaatimattomissa tai maanläheisissä unelmissa on se hyvä puoli, että niitä voi toteuttaakin. Se kannattaa: haaveiden toteutuminen tekee gutaa.

Viime aikoina olen oikein porskuttanut tällä saralla. Minulla on kaksi kissaa, olen nähnyt Euroviisut livenä ja kuuntelen musiikkia iPodista. Kohta pitää keksiä jotain uutta. Varsinkin kun viime viikolla ostin sen Jopon, jota olen himoinnut siitä asti kun uudet Jopot kauppoihin tulivat.

Jopo on superihku. Siis todella. (Kuvassa vasemmalla)

Ostin pyöräni hyvään hintaan Stokkan hulluilta päiviltä, jossa se oli useita kymppejä listahintaa halvempi. Menin varmuuden vuoksi Stokkalle jo kahdeksaksi. Ihmiselle, joka välttelee Hulluja Päiviä viimeiseen asti, oli aika noloa olla odottamassa ovien avaamista tosi hc-hulluilijoiden joukossa. Toivoin, että olisi ollut joku erillinen sisäänkäynti tekstillä: tässä jonottavat vain sellaiset viileät tyypit jotka aikovat vain hakea Jopon.

Meitä oli aika paljon. Viisi yli kahdeksan kuudennen kerroksen pyöräosastolle oli kertynyt metrien mittainen jono. Homma oli aikamoisen hämmentävä härdelli. Pyörän sai tosiaan käteen siellä yläkerrassa. Haaste oli melkoinen: miten saa kuljetettua pyörän kuudennesta kerroksesta keskellä Hullujen Päivien hulinaa? Päädyin punkemaan hissiin, jossa kukaan kanssamatkustaja ei yllättäen suuttunut. Ei vaikka alakerrassa hädin tuskin sain tsygäni ulos hissistä. Kaikki vain kehuivat sitä, miten sievä pikku pyörä se on. Ystävällinen nainen auttoi nostamaan Jopoa ulos hissistä ja sanoi pyörääni tosi ihkuksi.

Jopolla on tosi kiva ajella, se on sellaista letkeää menoa. Pienenä pyöränä se sopii hyvin kaupunkiliikenteen sekaan. Olen miettinyt että Jopolla kruisailu on kuin pyörämaailman flaneeraamista. Se on niin kivaa, että vetää suun sellaiseen vinkeään virneeseen.

Kävin vielä kruunaamassa Jopo-auvoni Hakaniemen pyöräpimppaamossa Pimp Garagessa, josta ostin pääkallon muotoiset kromatut venttiilitulpat ja kimaltelevat hilekädensijat. Sweet.

Kaikista eniten inhoamani sanonta on ehdottomasti ”pojat on poikia”. Ennen kaikkea ilmaisu on syvästi miesvihamielinen. Sillä tahdotaan sanoa, että miehet ovat tahdottomia apinoita, jotka eivät sukupuolestaan johtuen kykene hallitsemaan tai hillitsemään itseään. Se on väärin.

Olen kuullut inhokki-ilmasuni liian monta kertaa. Lapsena se sanottiin sanasta sanaan, aikuisten maailmassa se verhotaan erilaisiin kiertoilmaisuihin ja selityksiin.

Kun tekstarigate alkoi, pelkäsin että pojat olisivat taas poikia ja hyvät veljet hoitaisivat homman kotiin. Niin ei käynytkään. Olen siitä aika iloisesti yllättynyt. Maailma on muuttunut.

Vaikka toisaalta vierastan amerikkalaisen kyttäyskulttuurin rantautumista Suomeen, päätöksentekijöillä jos kenellä henkilökohtainen on poliittista. Se, miten toimimme, kertoo siitä miten ajattelemme.

Eikä entisen ulkoministerin toiminta kertonut ajattelutavasta tai harkintakyvystä mitään kovin mairittelevaa. Koska poliittisen puolueen tärkein toimintaedellytys on juuri maine, ei kokoomuksella ollut muita vaihtoehtoja kuin hankkiutua eroon puolitotuuksia viljelleestä imagohaitastaan.

Kataisen päätös on kirvoittanut kuitenkin myös kritiikkiä, josta osa on tuonut mieleen ”pojat on poikia” -puheen. On kirjoitettu esimerkiksi johtotehtävissä olevien miesten korkeammasta testosteronitasosta ja apinalaumojen käytöksestä. Sanottu, että Kanervan ainoa virhe oli kiinni jääminen. Näissä puheissa pojat alkavat taas olla poikia ja miehet synnynnäisesti halujensa vietävinä olevia elukoita.

 Ja asiasta tulee naistenkin ongelma: jos miehet nähdään seksuaalisesti syyntakeettomina, naisille sälytetään vastuu myös miesten seksuaalisuuden kontrolloinnista. Ei olla kaukana puheesta, jonka mukaan raiskaus on naisen yllytyksen syytä, eikä mies voinut haluilleen mitään.

 
 

Tänään huipentuu euroviisujen vakkarisuosikkini Ruotsin viisukarsinta, eli Melodifestivalen (FST5 klo 21.00). Melodifestivalen on aivan mahtava. Se on Ruotsin katsotuin tv-ohjelma ja mieletön megaspektaakkeli. Rakastan sitä.

Suomen viisukarsinnat taas, öh. Tänä vuonna kuulemma esikarsintojen televisioinnissa tavoiteltiin Melodifestivalenin henkeä. Todellisuus jäi aivan hiton kauas tavoitteesta. Esikarsinnat aiheuttivat taas myötähäpeää. Lavasteet olivat ihan ok, samoin osa tanssiesityksistä. Osa esiintyjistä oli ok, osa kiusallisen huonoja. Pahinta kotimaisissa viisukuvioissa on se kaikesta huokuva asenne, ettei hommaa lopulta oteta ihan tosissaan. Ei viisuja tietenkään tarvitse kuolemanvakavasti ottaa, kieli kuuluu poskeen ja sillai, mutta toivoisin karsintoihin panostettavan uskottavammin. Sen sijaan mennään minibudjetilla.

Suomen viisukarsintojen järjestelyissä on jotain samaa tunnelmaa kuin yläasteen joulujuhlien runonlausunnassa. Teinit ovat mielestään liian viileitä lausumaan jotain spedejä runoja, mutta opettajan takia on pakko lausua. Ja niin lausutaan, antaen samalla näkyä miten esiintyjästä oikeasti koko homma on ihan urpoa.

Ja sitten lopuksi, höhöö, lähetetään kumimiekkaheviä Belgradiin. Ja näytetään videossa, höhöhöö, tissit!

Mistä tällainen fiilis? No ehkä ensinnäkin siitä, etteivät biisit olleet mielestäni mitenkään parasta, mitä Suomen musiikkiskenellä on antaa. Ja sitten ehdokkaat urputtivat kisoista ja uhkailivat jättävänsä menemättä (esmes Kari Tapio). Koreografiat olivat hyvin sieltä tännepäin. Peltsillä oli jalassa farkut, kun Jaanalla oli iltapuku. Que? Mutta pahinta, antiklimaattisinta ja hiuksiaraastavinta oli greenroom, jossa tulokset julkistettiin ja tuloksia odotettiin. Tila, jossa viisujen kutkuttavimmat tilanteet koetaan: se oli ankea palaverihuone! Aaargh! Siis sellainen, joka löytyy melkein jokaiselta duunipaikalta. Jos siitä ei mene tunnelma pilalle, niin mistä sitten?

Oikeastaan ihmetyttää, miten sama Yle järjesti niin ihanat Euroviisut.

Melodifestivalenin taso on tänä vuonna ollut tosi kova. Eikä draamaa ja yllättäviä käänteitä ole puuttunut! Uskomattominta oli viisukuningatar Carolan putoaminen finaalista. Carola tilitti lehdissä, että tuntuu kuin roviolla poltettaisiin. Kommentaattorit selittivät aikakauden lopun tunnelmia ja kansan haluavan jotain muuta. Minusta biisi oli yksinkertaisesti kehno. Ei Carola toimi duossa, vaan vaatii koko lavan itselleen.

En oikeastaan tiedä, ketä äänestäisin jos voisin. Sanna Nielsenillä on hyvä voimaballadi Empty Room, Rongedalin Just a Minute kuulostaa ihanasti Scissor Sistersin ja Mikan lehtolapselta. Mutta sitten on tietenkin kultamekko ja Charlotte Perelli, joka on kerran voittanut jo koko viisut. Hero on mahtavan tiukasti etenevä ja viimeisen päälle hiottu biisi. Mutta toisaalta todella äärityypillinen Ruotsin viisu.

Juontaja Kristian Luuk on mahtava. Lisäksi oheisohjelmaan on satsattu kunnolla: koomikko Björn Gustafsson on mainio, mutta vielä parempi on Bond-spektaakkeli, jossa Lasse Berghagen yrittää sabotoida Arja Saijonmaan ja Anna Bookin avustuksella. Bond-pätkien minuuttihinnalla maksaisi Suomen karsinnat kokonaan.

Melodifestivalenia on ryhdytty myymään televisioformaattina ulkomaille, ja se on ostettu ainakin Ranskassa. Saisinkohan allokoida tv-maksuni niin, että se käytettäisiin formaatin ostamiseksi tänne meillekin?

Viime aikoina on tuntunut, että elää absurdissa sketsissä. Sellaisessa, joka on periaatteessa ihan kauhea mutta niin roisisti ylilyöty, että naurattaa.

Kyseessä on tämä keskustelu aikaa sitten kuolleen sotapäällikön seksuaalisesta suuntautumisesta. Olin jo varma, että paras läppä oli Nyt-tenin Nousussa-palstan juttu siitä, ettei Teräsbetonin enää kannata ihmetellä missä miehet ratsastaa, sillä nyt tiedämme että Marskin kammarissahan ne.

Mutta sitten asiaa ryhdyttiin käsittelemään ns. vakavilla yhteiskunnallisen keskustelun areenoilla ja homma meni syvälle Absurdistaniin. Tuli keskusteluohjelma, jossa kenraalismies vakuutti että hänenkin äitiään se viiksivallu oli vokotellut, ihan varmana se on hetero. Ja että miten ikävää, kun kansallissankari on kirgiisin bylsittävänä tässä iänikuisen keskustelun taas aloittaneessa nukkeanimaatiossa. Siis oikeesti. Marsalkalla ratsastavat animaation paheksujat tulevat kertoneeksi enemmän omasta seksuaalisuudestaan kuin Mannerheimista.

Mitä enemmän ja fanaattisemmin Mannerheimin heteroutta todistellaan, sitä homppelimmalta sotamarsalkka vaikuttaa. On sanottu hänen ympäröineen itsensä kauniilla naisilla – mikä nyt on homopiireissä aika yleistä. Kohta varmaan todistetaan, että "hänhän piti uniformuista" ja "mutta hänellähän oli viikset". Mitä vielä: "Hänhän oli suuri iskelmälaulukilpailujen ystävä"?

Ystävä kertoi kuullensa kerran teiniskeittarin sopivan kännykässä tällejä homopatsaalle. Arvaatte varmaan, kenen patsaan juurella soittaja seisoi.

Itse muistan, etten ollut ajatellutkaan maamme presidenttien seksuaalista suuntautumista ennen kuin Kiasmaa rakennettaessa kohistiin, ettei ratsastajapatsasta ympäröivää aitaa saa maalata vaaleanpunaiseksi, koska se saa Marskin vaikuttamaan homolta. Silloin ajattelin, että kyllä tässä jotain on oltava. Kekkosen patsaanhan voisi vaikka kääriä sateenkaarilippuun ilman että kukaan kyseenalaistaisi Urkin hetskuutta.

Ja mikä merkittävintä: mitä väliä? Ei homous (tai biseksualisuus, joka näyttää tästä keskustelusta täysin unohtuneen) vähennä tai lisää kenenkään saavutuksia. Eikä tee kenestäkään pahempaa tai parempaa. Sitä huomaa tuudittautuneensa uskoon, että nämä asiat olisivat enemmistölle jo tähän mennessä selviä. Mutta eivät näköjään ole.

Sitä eletään maassa jossa sotasankari ei voi olla homo, mutta ulkoministerin on ihan okei floodata tekstiviesteillä lastensa ikäisiä tanssijattaria, "Koska se vaan on sellainen kova naistenmies".

Tutustuin viime viikolla Sydänliiton PuNainen-kampanjaan. Se kolahti todella hyvänä juttuna. PuNainen on kolmikymppisille naisille suunnattu sydänterveyskampanja.

Olin ollut taipuvainen ajattelemaan, että sydänsairauksista tarvitse kantaa kovinkaan paljoa huolta. Olin ajatellut niiden olevan enemmän pohjoiskarjalalaisten, voita ja punaista maitoa ryystävien ukkojen skeneä.

Sydänliitto tietääkin kertoa, että sydäntautien väheneminen Suomessa on pysähtynyt. Erityinen huoli on naisten sydäntautien lisääntymisessä. Vaikka naiset yleensä syövätkin miehiä järkevämmin, meitä painaa erityinen sydäntautien riskitekijä, stressi.

PuNainen painottaa elämästä nauttimista ja elämänhallintaa stressin vähentämisen keinoina. En ole tiennyt tai en vain ole tullut ajatelleeksi, että stressi altistaa sydänsairauksille. Syöpäyhteydestä puhutaan enemmin, mutta se tuntuu jotenkin sattumanvaraisemmalta.

Koska stressi on paitsi epäterveellistä myös aivan erityisen mälsää, olin alkanut noudattaa kampanjan linjanvetoja ennen kuin siitä kuulinkaan. Tarkoituksenani on järjestää asiat niin, ettei elämä ole enää koskaan niinkuin viime keväänä. Olen tehnyt vain asioita joita oikeasti haluan: olen ryhtynyt mustasukkaiseksi vapaa-ajastani ja opetellut sanomaan kiitos ei epäkiinnostaville jutuille. Olen huomannut hyväksi elämäntavaksi hetkestä nauttimisen sitten kun-meiningin sijasta. H:n kuolema opetti, että sitku-aika voi jäädä tulematta.

Tänä viikonloppuna olen onnistunut hykerryttävän mainiosti uuden filosofiani noudattamisessa. Olen viettänyt todella hyvää elämää. Olen tavannut kaverilistaani livenä, piirrellyt tarroihin ja ystäväkirjoihin. Tarjonnut oikeita tuoppeja FB-pikselioluiden sijaan. Olen syönyt brunssia Engelissä ja käynyt manikyyrissä.

Ainutlaatuisinta tässä viikonlopussa oli se, kun tapasin ensimmäistä kertaa pienen ihmisen, josta tulee minulle tärkeä. Uudella tuttavuudella oli ikää reilun päivän verran. Hänelle tarjosin pehmoleijonan.

Olen hengannut paljon oikeidenkin kissaeläinten parissa. Omien kisulaattoreiden seurasta nauttimisen lisäksi tein retken kissanäyttelyyn mainiossa seurassa. On totta, että eläimet alentavat stressiä ja verenpainetta - paitsi silloin kun ne änkeävät itsensä pesukoneen sisuksiin tai sadattatuhannetta kertaa kielletylle pöydälle.

Verenpaine nousi hetkellisesti myös Suomen euroviisuehdokkaan valinnan kohdalla. En tosiaan lämmennyt Teräsbetonille ja kumimiekoille. Suomessa on koko euroviisugenre ymmärretty ihan väärin. Emme lähetä kisoihin ikinä mitään euroviisumaista. Onneksi lauantai-illan pelastukseksi samaan aikaan saattoi netistä seurata Ruotsin Melodifestivalenia, jota rakastan. Siellä show on mahtava ja humpassa biitti kohdallaan.

Olin lapsena kissafani, samalla tavalla kuin toiset ovat hevoshulluja tai dinosaurusfriikkejä. Luin kaikki mahdolliset kissakirjat ja -lehdet. Nyt kisulaattoreiden tultua luin vielä kaiken lapsuuden jälkeen ilmestyneen kissakirjallisuuden kummallisia vaihtoehto-omakustanteita myöten.

Kokemus on kuitenkin osoittanut, ettei ole ensi käden tiedon voittanutta. Kisulaattorit ovat opettaneet kissoista kaikenlaista olennaista, joista kirjossa ei kerrota.

Vesi ei ole sama joka paikasta juotuna. Vettä juodaan kupista vain, jos parempaa ei ole tarjolla. Hyvä vesi on raikasta. Sitä voi nauttia vessan hanasta, käsisuihkusta tai suihkun lattialta suihkun jälkeen. Poikkeus sääntöön on joulukuusen jalasta hörpitty vesi, joka pihkaisuudessaan on kissojen ginitonicia. Sitä kuuluu ryystää sellaisella vimmalla, että kuusi on hätää kärsimässä.

Katon olemassaolo on merkittävä elämänkatsomuksellinen ja filosofinen ongelma. Siinä missä ihmiset pohtivat olemassaolon tarkoitusta, kissat miettivät, miksi katto on. Pohdinta ilmenee katon tavoitteluna, tuijotteluna ja turhautuneina ylöspäin suunnattuina "miih!"-ääninä.

Suljettu ovi vaatii välitöntä puuttumista. Jos ovi on kiinni, sen takana on jotain ihanaa. Jos ovi on kiinni, se on ylipäänsä avattava välittömästi, oli kissa menossa sen taakse tai ei. Ovi avataan menemällä istumaan niin likelle ovea kuin mahdollista ja katsomalla vaativasti ylös. Jos se ei toimi, otetaan kovat keinot käyttöön. Ne ovat kahvaan pomppiminen ja oven raavinta. Kun ovi vihdoin aukeaa, istutaan oviaukossa. Varsinkin jos kyseessä on käytössä olevan vessan ovi.

Paras lelu on itse löydetty: pala sanomalehtipaperia jossa on purkka, lavuaarin tulppa, silitysraudan osa, vihkisormus, huulirasva. Kaikki mainioita pikku esineitä, joita kelpaa pelata läpi huoneiston ja jättää sohvan alle. Näille varsinaiset, kiiltelevän hienot kissanlelut eivät vedä vertoja. Paitsi tietenkin rapisevat karvahiiret, joita voittanutta ei ole. Siis niinku ei tod.

Slapstick-meininki. Kissoilla on maine elegantteina otuksina, mutta niillekin sattuu ja tapahtuu: kompastutaan omiin jalkoihin, purraan itseä häntään, juostaan päin seinää, pudotaan pöydältä. Kaikkien sattumusten jälkeen kuuluu nuolla turkkia sen näköisenä, että: "Noin mä aioinkin just tehdä."

Herkut ja kauhistukset. On ruokia, jotka ovat herkkua ja toisia, jotka ovat kauhistus. Näiden välillä ihmisen on vaikea tehdä eroa. Tunkkaiselta haiseva keitetty pakastesei ja oksettava verinen possunsydän ovat taivaan nannaa. Sen sijaan lohi, maksa tai Suomen
suosituin kissojen kotiruoka Rafaelon kiusaus ovat osoitus ruokkivan käden huonosta huumorintajusta. Blergh! Kolmas ruokakategoria ovat asiat jotka kiinnostavat kunnes niitä saa haistaa. Tähän lukeutuvat monet ihmisten ruuat, kuten puuro, omena  ja tee.

Musiikkimaku: Kissat eivät pidä hevistä. Mitä rankempaa musaa, sen varmemmin korvat menevät luimuun ja karvaiset poistuvat huoneesta. Kaikki muu käy.

Televisio-ohjelmat: Luonto-ohjelmat ja jostain syystä, herramunjee sentään, Maajussille morsian ovat kissojen mieleen. Hyvään ohjelmaan eläydytään käpältämällä ruutua ja istumalla pää kenossa töllön ääressä.

Tietokone tarjoaa loputonta puuhaa kissoille. Hiiren liikettä on ihana seurata ja käpältää ruutua. Lisäksi läppärin näppäimiä on kiva painella, deletoida kirjoituksia ja fhygiluh NFROMÖk,l78406Y3QA+++++++++++. Myös koneen sammutus ja numlockin päälle painaminen käy yhdellä tassunpainalluksella. Ihaninta olisi läppärin lämpö pyllyn alla, mutta valitettavasti sitä ei suvaita. Eikä oikeastaan muutakaan tietokoneharrastuksessa. Vääryys!

Läpr! On ääni, joka kuuluu cornareiden kotona. Se on hysteerinen, voimakas jättikorvien läpsähtelystä lähtevä ääni, joka kuuluu jos kissa jostain syystä ravistaa päätään.

Helsinki oli aamulla taas uskomattoman kaunis.

Vaaleanpunainen aamunsarastus antoi toivoa siitä, että pahin harmaus alkaa olla selätetty. Vaikken  aamuihminen olekaan, alan pikkuhiljaa ymmärtää, miksi melkein jokaisessa ruotsalaisessa euroviisussa lauletaan gryningenistä.

Tänään on muutenkin hieno päivä. Eräs saa tänään kolme kirjainta ja aloittaa maisteriselämän. Paljon onnea, Rakas!

Olin viikonloppuna bileissä, joissa oli myös parikymppisiä henkilöitä. Minä täytän tänä vuonna 30.

On hassua, miten edelleen jotenkin luulee olevansa parikymppinen opiskelija. Siis omissa silmissään, vaikka maailman silmissä on jo selkeästi jotain ihan muuta. Mutta ei se niin nopeasti ohi mene, jos melkein kymmenen vuotta identifioi itsensä opiskelevaksi kakskytplus-vuotiaaksi.

Tilanteissa, joissa tapaa niitä oikeita kahdenkympin korvilla olevia,  oman ikänsä kyllä muistaa. Itse asiassa se on viiltävän selvää. Musiiikki tarjoaa hyvän mittapuun. Launtain bileiden soittolistalla oli Lou Began takavuosien hitti Mambo no. 5. Tyypit jammaili sitä innoissaan, muistellen olleensa viidennellä luokalla ja leirikoulussa, kun biisi oli listoilla. Missä minä olin silloin? Sattumalta samassa yökerhossa Lou Began kanssa. Lou yritti vikitellä. En lähtenyt.  Ja nämä ihmiset, jotka silloin (siitähän on vain muutama vuosi, eikö olekin?) olivat ala-asteella, istuvat vieressä ihan oikeina aikuisina. Aikuisina, joiden mielestä Deeelite on niin uskomattoman retroa, ettei sitä voi oikein kuunnella vakavissaan. 

Onneksi luulisin selvinneeni pahimmasta kolmenkympin kriisistä viime vuonna. Jos en saanut Mambo no. 5:stä kriisiä,  mua ei luultavasti kriisiytä enää mikään. Ja miksi kriiseillä? Minullahan on kaksi kissaa. Ei sitä kolmenkympin korvilla enempää elämältään kehtaa toivoa.

Mutta on tämä jännä vaihe. Mieleen tulee se ikä, kun lapsena oli liian iso lastenvaatteisiin mutta vielä liian pieni aikuisten vaatteisiin. Töissä on melkein joka yhteydessä aina se nuorin, mutta yössä tuntee olonsa välillä ikälopuksi.

Mutta on kolmikymppisyydessä tekijöitä, joiden takia en kyllä vaihtaisi pois. Sellaisia pienia asioita, joita ei muista ennekuin pääsee perehtymään parikymppisyyteen viikonlopun kemujen kaltaisissa tilanteissa. Ensinnäkin asunnot on isompia, kivempia ja paremmin sisustettuja. Ihmisillä on hyvät sängyt lussien runkopatjojen sijaan. Opinnot on plakkarissa, tai ainakin melkein. Parikymppisenä kaikki tentit, gradut ja väännöt olivat vielä edessä. Toisaalta silloin ihmiset ovat alastaan innoissaan, kolmikymppisenä opinnot ovat joko valmiit tai sitten käsittämättömän ahdistuksen aihe. Eikä tarvitse enää hankkia kesätöitä! On varaa käydä parturissa useammin ja ostaa muodikkaita rillejä sekä parempilaatuisia vaatteita. Tietysti kaikilla kolmikymppisillä ei ole ihan tohon varaa, mutta ainakin rahaa on vähän enemmän kuin parikymppisenä. Sen verran, että voi ainakin ostaa sitä parempaa mysliä, jos haluaa.

Perjantaina ostin pitkästä aikaa levyjä. Levykoteloiden plärääminen tekee nostalgisen olon. Teininä poltin viikkorahojani musakaupoissa. Kavereiden kanssa tehtiin hauskoja toivioretkiä Helsingin levykauppoihin, joista etsittiin erikoisuuksia, joita Kotkan ainoassa levykaupassa ei tunnettukaan. Ehdoton suosikkini oli pieni Oskun divari Kampissa. Sitä ei tietenkään ole ollut enää vuosiin.

Niihin aikoihin hyvä levykokoelma toi tiettyä sosiaalista vaihtoarvoa. Niinhän se on tietyissä piireissä edelleen, mutta vähemmässä määrin. Näinä problematisoimattoman musiikin lataamisen aikoina ison musiikkikokoelman saa ilmaiseksi ja nopeasti. Isotkin levykaupat ovat ahdingossa, kun ne joutuvat kilpailemaan helpon, ilmaisen - mutta toisaalta laittoman - musiikinhankintatavan kanssa.

Levylaarin äärellä mietin, miten kauan niitä laareja ylipäänsä on. Itsekin ostaisin mielummin musiikkini helposti, edullisesti ja aineettomasti eli ekologisesti verkosta. Mutta kun.  En ole ainakaan toistaiseksi löytänyt tyydyttävää verkkokauppaa. Haluaisin sellaisen, josta musiikin saa mp3:na ilman mitään DRM:iä ynnä muita ärsyttäviä hörhellyksiä. Sellaisina tiedostoina, joille voin tehdä mitä haluan. On jotenkin hankala ymmärtää sitä, että ostamalleen CD-levylle voi tehdä melkein mitä vain (paitsi jakaa vertaisverkossa), mutta samat biisit verkkokaupasta ostettuina sisältävät aina jotain kummallisia rajoituksia.

Lopuksi kapuan saippualaatikolta alas ja suosittelen muutamia mainioita levyjä, jotka löytyvät alkuvuoden ison levyalen valikoimista.

Itse ostin: The Arkin (Ola Salo - iih!) Prayer for the Weekendin, Amy Winehousen  Back to Blackin ja Apocalyptican Worlds Colliden (Jossa on Till Lindemanin - iih! saksankielinen versio David Bowien Heroesista). Ja bonuksena jättisuuren kokoelman klubihumppaa.

Lisäksi alessa on saatavilla ainakin nämä kaksi männävuosien suosikkia:
Pulpin Different Class, jonka iskeviin sanoituksiiin ja meneviin poppimeininkeihin olen ihastunut tänä vuonna taas uudestaan. Plus mulle tulee siitä aina mieleen se, kun olin vuonna 1995 Saksassa Pulpin mielettömän hyvällä keikalla.
Nick Caven ja the Bad Seedsin Murder Ballads, joka pitäisi olla joka kodissa. Sen sanoitusten tarinat ja sanavalinnat, kaunis ja ajoittain skitso muisiikki, Nick Caven ääni... Hrrrr!

Blogin päivitystä ei voi jättää pelkästään lomapäivien jutuksi.

No, mitäs.

Tämä vuosihan on siitä kiva, että on vaalit. Ja vielä kahdet vaalit! Kunnallisvaalit ja Yhdysvaltojen presidentinvaalit, tietty. Toistaiseksi olen ollut eniten innoissani jälkimmäisistä. Siinä määrin, että olen merkannut esivaalien päivämääriä kalenteriini.

Olen toiveikas sen suhteen, että  nyt saadaan nykyistä parempi presidentti. (Onko mahdollista saada huonompaa? Se Huckabee ei usko evoluutioon, siinä voisi olla ainesta.) Kannatan Hillarya, mutta tykkään Obamastakin. Olen kovin kahden vaiheilla. Pahi.. eikun republikaanileirillä ei näytä olevan oikein kovaa vastusta tarjolla. Se Vietnamin veteraanikin on aika lailla liian vanha.

Amerikan vaaleissa on ihanaa retoriikkaa ja kaikki uudet kampanjointijutut keksitään aina siellä. Mutta kyllä ne syksyn kunnallisvaalitkin alkavat pian iholla tuntua.

Ajatellaan vaikka yhtä sattumusta kolmosen ratikassa hiljattain. En ollut tunkenut nappeja korviin, enkä voinut olla kuulematta mitä vieruspenkissä mesottiin. Erittäin seniori rouvaskansalainen turkishatussaan selitti kovaan ääneen: "Ne Helsingin kunnallispolitiikot vasta on täysiä pönttöjä! Olen käynyt niistä monelle sanomassa, että sinua minä en ainakaan äänestä!" Kiemurtelin penkissäni tilannetta kuvitellen - puoliksi myötähäveten ja puoliksi huvittuneena. Mietin, mikä juttu tarkalleen oli pilannut turkishattutädin aamiaismurot noin pysyvästi. Se kuultiin kolmosen kolistaessa kohti Senaatintoria: "Ne kaupunginvaltuutetut aikovat mukamas elävoittää tätä keskustaa ja tuoda tänne ihmisiä! Miksi tänne pitäisi tuoda ihmisiä, tämä on arvokas tsaarinaikainen keskusta! Jos tänne tulisi ihmisiä, ne vain makaisivat täällä kaljoissaan ja piirtelisivät seiniin!!" Joo, laitetaan koko keskusta vielä erikseen vitriiniin ja tehdään ulkonaliikkumiskieltokin kaupan päälle.

Tai sitten tehdään toisenlainen Helsinki. Otetaan kaupunki ihmisille, ei uhrata sitä autoille - eikä liiemmin tsaareille.

Tänä vuonna aloitin melkein jokaisen aamun teellä, mustaherukkamehulla, puurolla sekä maapähkinävoilla sivellyllä ruispalalla. Näiden aamujen päiviin on mahtunut monenlaista.

Kävin penkomassa E&K:n arkistoja ja tein vuosikatsauksen, kuten kaikissa valtamedioissakin.

Tammikuussa pohdin vanhenemista, oikeistolaisten voimien ydinvoimahinkua ja normaaliin päivärytmiiin palaamisen vaikeutta joululoman jälkeen. Koin myös suurta iKateutta, koska mulla ei ollut omaa mac-tuotetta. Myöhemmin hankin oman iPodin, joka auttoi tähän vaivaan, sillä se ei tosiaan vastannut kaikkia suuria odotuksia. Eduskuntavaalien ensimerkit olivat näkyvissä - E&K esitti Vihreätestin ja Puoluetoimisto-videon.

Helmikuussa eduskuntavaaleja oli jo lähes mahdotonta karistaa mielestä. Vaikka politiikan rakastajalle vaalit ovat toisaalta aivan parasta aikaa, työtä on paljon ja elämä hektistä. Mieltä painoi pelko mahdollisesta työttömäksi jäämisestä, rakkaan työporukan vääjäämättömästä muuttumisesta ja tietenkin puolueen menestymisestä yleensä. Iloa tuli Villen kampanjaan tehdyn Poltirix-videon saamasta arvostuksesta ja kaikenlaisista nastoista tapahtumista, kuten vihreiden synttäreistä ja Keskustakirjastotapahtumasta.

Maaliskuussa vaalikampanjointi huipentui. Tein kampanjaa niin kadulla kuin verkossakin. Hommia tuli paiskittua niin, että näin jälkikäteen hirvittää. Rutistus päättyi suhteellisen onnistuneesti. Säilytin työpaikkani, pomoni sai jatkokauden ja Vihreät menestyivät. Vaaleissa paljon muuttuu eivätkä kaikki hyvät  voi voittaa, mistä seuraa niiden jälkeen sellainen hassu tyhjä olo. Vaalien jälkeen muutin ehkä maailman ihanimpiaan toimistoon Lisärakennukseen ja kävin Kotkassa muistelemassa menneitä leikkipaikkoja.

Huhtikuussa pohdin porvarihallituksessa olemista,  uravalintoja, olin suivaantunut leggingsmuodista ja autoilun aiheuttamista pienhiukkasista hengitysilmassa. Suosittelin (ja suosittelen edelleen) kampaamoani Vihreää Kampaa.

Toukokuussa oli ihanaa. Tavanomaisen ihanan vapun lisäksi oli mega-ihkut Euroviisut Helsingissä. Se oli mahtava viikko. Olen onnellinen saatuani viettää sitä täysillä ja että sitä iloa tuli jaettua blogittamalla. Euroviisublogin pitäminen jäsensi omaa kokemusta ja samalla tuli kirjattua ylös ne pienimmätkin muistot. Olen välillä liikuttuneen nostalginen euroviisuviikon suhteen. Kyse ei ollut vain mahtavista kekkereistä, ystävistä tai siitä että viisut olivat vihdoinkin Helsingissä. Helsinki oli ohikiitävän hetken ajan sellainen kuin haluaisin sen aina olevan: hilpeä, täynnä iloisia ihmisiä, kulttuuritapahtumia ja keskusta suljettu autoilta.

Kesäkuussa elämä heitteli laidasta laitaan. Sain yllättäen kuulla aloittavani syksyllä vakituisessa ja parempiliksaisessa duunissa. Olin iloinen,  yllättynyt, ylpeä itsestäni ja samalla kauhean haikea työyhteisöni jättämisestä. Vähän sen jälkeen kaverini kuoli nuorena ehkä maailman turhimmalla tavalla, autokolarissa. H-vainaa tulee edelleenkin mieleen mitä moninaisimmissa tilanteissa. Jäin kesälomalle tietäen, että palaisin Eduskuntaan vain seuraajaani perehdyttämään.

Heinäkuussa vietin aktiivista kesälomaa. Koska loma oli yllättäen tiivistynyt odotettua lyhyemmäksi uuden työn takia, puuhaa piisasi. Olin landeilla, luin (suosittelen muuten edelleen Missä kuljimme kerran - kirjaa kaikille niille, jotka sitä eivät ole vielä lukeneet), ajoin vuoristoradoissa, olin pridellä ja keskiaikaleirillä.

Elokuussa juhlin hääpäivää Tukholman Gayprideilla Schlagerillassa. Helsinkiin palattuani aloitin uudet työt, mutta nautin silti elokuun vapaa-ajan anneista kuten kotikulmien Flow-festareista. Uuden työn pukeutumiskulttuuri aiheutti päänvaivaa ja tarpeen mennä vaatekaupoille. Nykyisin alan jo hanskata bisnespukeutumisen, mutta jakkupukuun pukeutuminen saa joinakin päivinä olon todella tätimäiseksi.

Syyskuussa olin jo vakavasti hurahtanut naamakirjaan, monien muiden mukana. Blogittamisen sijaan heittelin lampaita ja syötin vampyyriä. Muistan tältä ajalta yhdet bileet, jossa ihan kaikki touhkasivat pelkästä naamakirjasta. Nyt pahin innostus on jo laantunut, mutta käyn siellä joka päivä seurailemassa 172:n FB-ystäväni kuulumisia. Olen edelleen sitä mieltä, että se on kätevä ja välillä hauskakin.

Lokakuussa E&K päivittyi ennätyksellisen harvaan, vain kahdesti. Koska monet linkkilistanikin blogit osoittivat vakavia hiljenemisen merkkejä, aloin jo olla huolissani blogittamisen tulevaisuudesta. Samassa kuussa meille muutti Justus-kissa, joka halusi lepäillä näppiksen päällä. Nyt se osaa jo makoilla tässä vieressä sabotoimatta kirjoitusta. Kissan saaminen merkitsi elämänmittaisen unelman täyttymistä ja tekee minut onnelliseksi ihan joka päivä.

Marraskuussa kirjoitin kissan kanssa elämisen ihanuudesta ja kaikkien muiden tavoin surin ja prosessoin Jokelaa. Marraskuussa päivitystahti alkoi osoittaa elpymisen merkkejä. Blogittamiselle olikin löytynyt lokero uudesta elämästä kaiken kuntoilun ja kissan viihdyttämisen välistä. On hauskaa ja haastavaa keksiä kiinnostavia kirjoitusten aiheita, nyt kun niitä ei töissä tarjoilla kuin sitä kuuluisaa Manun illallista.

Joulukuussa onni kaksinkertaistui toisen kissan, Verkan myötä. Alku ei ollut kaikista helpoin, koska pääsimme kokemaan kiimaisen kissan korviahuumaavan intensiteetin. Sitten olikin jo joulun ja hartaasti odotetun joululoman aika. Joulun jälkeen ylistin vielä syksyllä löytämäni Pilatesharrastuksen ihanuutta.

Aika paljon mahtuu yhteen vuoteen - eikä kaikki jutut edes kirjaannu blogiin.

Jos joku lukija pohdiskelee jouluähkyn jälkeistunnelmissa mukavaa tapaa liikkua, voin lämpimästi suositella Pilatesta. Olen nyt melkein puoli vuotta puuskuttanut tahdikkaasti melkein joka viikko. Uudeksi vuodeksi olen luvannut itselleni vähintään tunnin viikossa. Se kannattaa, koska siitä tulee ihana olo.

On aika erikoista, että olen vihdoin löytänyt sopivan ohjatun liikunnan lajin. Blogini uskollisimmat lukijat muistanevat esimerkiksi ne tuskan hetket, jotka koin joogakurssilla, jossa en liikuntaurpona pysynyt mukana. Erinäisten liikuntatuntien kanssa ongelmanani on ollut kaksi asiaa: liikunnallinen lahjattomuus ja vaikea suhde komentamiseen. Ensimmäinen tarkoittaa sitä, että en tajua monia liikuntajuttuja. Joudun oikeasti keskittymään esimerkiksi vasemman jalan ja oikean käden yhtäaikaiseen nostamiseen. Se tekee jumpasta painajaista. En pysy tahdissa, törmäilen muihin. Hävettää ja suututtaa. Toinen ongelma liittyy siihen, että jos ohjaaja hihkuu vaikka: "... ja nyt  lähtee hyppy: haara-perus, haara-perus!" vaistonvarainen reaktioni on : "haara-perus itellesi, mähän en käskystä pompi". Lisäksi inhoan jumppamusaa, hikoilua ja nololta näyttäviä liikkeitä.

Kuntosaliohjaajani sai minut jotenkin houkuteltua Pilatekseen - ja katso: ohjattua liikuntaa, rauhallista musaa, ohjaajalla sopiva äänenpaino, rauhallinen tahti, hyvät ohjeet ja kauniita liikeratoja. Palkintona näiden lisäksi on ihanasti hellät lihakset ja aivan uudenlainen käsitys kehonhallinnasta. Jos on mutkikas selkäranka, tietää että tasapaino ja kehon hallinta ovat huipputärkeitä.

Pilateksesta voi lukea lisää vaikka täältä, mutta itse olen tavannut kuvata sitä joogan ja synnytysvalmennuksen sekoitukseksi. Joogaa se muistuttaa siksi, että pomppimisen sijaan siinä venytellään ja hallitaan keskittymällä erinäisiä keskivartalon alueita. Synnytysvalmennus tulee mieleen siitä, että liikkeet tehdään sellaisen aika äänekkään hengityksen tahdissa.

On jännittävää, että Pilates kolahti mutta jooga ei, vaikka ne ovat niin samanlaisia. Jooga oli minulle vähän liian vaikeaa, Pilates taas sopivaa. Joogakurssilla oletettiin, että parin kertauksen jälkeen voi tehdä monipolvisen liikesarjan vain kuultuaan sen sanskriitinkielisen nimen. Pilateksessa neuvotaan koko ajan ja samalla selitetään mihin mikäkin vaikuttaa. Se on liikuntaurpolle kauhean rauhoittavaa. Lisäksi pidän liikunnasta ilman ihmeempiä filosofisia virityksiä tai elämäntavallisia vaateita.

Joogan lailla Pilateksessa hengityksellä on tosi iso rooli. Pilatestunneilla (ainakin meillä) hengityksestä lähtee tosin sen verran kova ääni, että sen avulla on tosi helppoa pysyä muiden kanssa samassa tahdissa, ihan luonnollisesti. Aluksi tosin ryhmäpuuskutus lähinnä naurattaa, melkein yhtä paljon kuin termi 'voimapesä'.

Tänä vuonna käytin joulukorttirahat lahjoitukseen Oikeutta Eläimille-järjestölle, joka teki vuoden mediateon muistuttamalla kuluttajia siitä, millaisista oloista ruoka ei saa tulla. Kaikilla eläimillä on oikeus hyvään elämään, ei vain somilla lemmikkieläimillä (kuvassa yllä).

Juhlakauden kunniaksi maweisselta bongattu joulumeemi, joka on käännetty ja muokattu vähän kotimaan oloihin
sopivammaksi.

Oikea kuusi vai muovikuusi?
Ehdottomasti oikea kuusi, se tuoksuu ihanalle ja on biohajoava. Tosin yksi tärkeimmistä joulukoristeistani on pieni ja aivan ruttuinen muovikuusi, joka meni ensimmäistä kertaa ruttuun kun taaperona raahasin sitä ympäri kämppiä. Tämä kuusi on seurannut uskollisesti mukana niinäkin jouluina, jolloin olen ollut ulkomailla.

Milloin kuusi koristellaan?
Aattoaamuna, ennen joulurauhan julistusta.

Milloin kuusi viedään pois?
Joskus loppiaisena, riippuen siitä miten paljon se ravistaa neulasia. Tänä vuonna yhdistelmä aktiiviset nuorisokissat + joulukuusi vähän jännittää. Saa nähdä, onko kuusesta loppiaisena paljoakaan jäljellä. Toistaiseksi se on saanut olla rauhassa. Joulukuusen jalan vesi on muuten kissojen Dom Perignonia. Ei voi tajuta miksi.

Glögiä vai munatotia?
Glögiä. Munatotia olen juonut vain kerran. Ei sekään pahaa ole, mutta varsinkin hyvä punaviiniglögi on tosi jees. Sellainen halju kaikenmaailman pikkujouluissa tuputettu mehu-kossuyhdistelmä ei ole oikeaa glögiä nähnytkään. Hehkuviini ja gluhkriek ovat myös loistavia joulujuomia.

Paras jouluruoka?
Se ei ole perinteinen jouluruoka, mutta pidän sairaasti joulupöytään tekemästäni kuhacevichestä. Limemarinoitua kuhaa, chiliä, punasipulia ja korianteria. Mmmm! (Muoks: ohje löytyy nyt kommenteista)

Löytyykö jouluseimeä?
No tämä on vähän ongelmallista. Löytyyhän se, vaikka olenkin pinnistellyt luodakseni mahdollisimman uskonnottoman joulun. Lapsena jouluseimi oli ihan ehdoton suosikki, sillä niillä pikku-ukoilla oli hauska leikkiä. Myöhemmin keräsin oman setin espanjalaisista saviukoista ja I teki niille talonkin. Perustelen seimeä itselleni sillä, ettei joulupukkiinkaan tarvitse uskoa, vaikka sen kuvat kuuluisivatkin joulusisustukseen. Lempihahmoni seimessä on katalonialainen kakkiva paimen eli caganer.

Sähköisiä vai tavallisia joulukortteja?
Ei välttämättä joulukortteja ollenkaan. Eduskunnassa työskentely rokotti loppuelämäksi joulukortteja vastaan. Jos joku kortin lähettää, olen siitä kyllä ihan mielissäni. Mutta multa niitä ei lähde.  Yleensä olen laittanut korttien verran rahaa hyväntekeväisyyteen ja toivotellut joulua täällä blogissa. Olen aika ihastunut nykyiseen tapaan laittaa firmojen korttirahat (jotka ovat muuten suuremmat kuin äkisti uskoisikaan) johonkin hyvään tarkoitukseen. MInusta esmes afrikassa tarvitaan kaivoja kipeämmin kuin täällä kortteja. Näissä lahjoitukissa on enemmän sitä joulun henkeä. Lisäksi se on ekologisempaa.  

Mikä on paras jouluohjelma telkkarissa?
Olen old skool ja vastaan joulurauhan julistus. Myös Timo Rautiaisen Tiernapojat on hieno. Dvd:llä haluaisin Jim Hensonin Christmas Toy:n.

Milloin aloitat jouluostokset?
Liian myöhään?

Oletko ikinä kierrättänyt joululahjaa?
En muistaakseni, mutta musta siinä ei ole mitään vikaa. Hyvän lahjan ei aina tarvitse olla uusi. Joskus lahja, jolla on tarina, voi olla uutta parempikin.

Kaikista paras joululahja lapsuuden jouluilta?
Sain ensimmäisen cd-soittimeni, sellaisen ministereosetin, joululahjaksi vuonna 1993. Se on vieläkin käytössä, vaikka cd ei siinä enää pyörikään. Se mahdollisti musadiggailun ihan uudella tasolla. Jos mennään pidemmälle lapsuuteen, mainitaan ensimmäisenä jouluna saamani oranssi nallekarhu, joka oli minua isompi.

Jouluvaloja vai kynttilöitä?
Molempia, mutta tänä vuonna kynttilöitä ei ole poltettu niin paljon kissojen takia. Jouluvaloissa tein tänä vuonna panostuksen energiapiheihin ledeihin. Ne ovat aivan tolkuttoman kirkkaita.

Suosikkijoululaulusi?
Tykkään espanjalaisista joululauluista, joista suosikkini on Los Peces en el Rio. Espanjalaiset rallit ovat tavallaan karseita, mutta toisaalta hilpeitä ja iloisia.

Jouluna kotona vai reissussa?
Olen jouluna kotona. Hämmästyn aina huomatessani kuuluvani pieneen vähemmistöön. Minua paljon vanhemmatkin tyypit menevät jouluksi vanhempiensa kotiin, koska vanhemmat eivät anna vaihtoehtoa. Olen iloinen ja ylpeä vanhemmistani, koska he antavat minun viettää joulua kuten haluan. Aina välillä olen ollut jouluna matkoilla, sekin on kivaa.

Mitä killuu kuusen latvassa?
Aurinko! Joulun aikaan päivä alkaa taas pidentyä.

Milloin avataan joululahjat?
Aattoiltana.

Ärsyttävintä tähän aikaan vuodesta?
Kauhea kulutushössötys ja se että ostetaan velvollisuudentunnosta lahjoja, joita saajat eivät tarvitse tai edes halua.

Eilen oli Verkan vuoro mennä eläinlääkärin pakeille. Tällä kertaa viejien motivaatiota lisäsi se, että komeassa kymmenen kuukauden iässä Verka oli ehtinyt demonstroimaan, millaista elämä kiimaisen kisulaattorin kanssa on. Ihmiset eivät nukkuneet viikkoon moukumiselta  eikä Justus tiennyt, miten päin sen olisi pitänyt olla kaikkien houkuttavien äänien ja hajujen keskellä.

Mutta oli motivaatio miten hyvä tahansa, tokkurainen  ja kipeä kisu on surkeaa nähtävää. Justus punkesi viereen kehräämään ja nuolemaan potilasta. Oih.

Eläinlääkärin hyvää tarkoittavat toipumisohjeet tosin nostattavat kulmakarvoja. Ohjeessa lukee, ettei kissa saisi ainakaan viikkoon hypätä tai muuten ponnistaa. Ymmärrän kyllä miksi. Kysyin kuitenkin, miten tälläinen on tarkoitus toteuttaa? Erityisesti kissalla, jonka ensimmäinen mielihalu on kiipeäminen ja mahdollisimman korkealle pomppiminen? Kuulemma sitä ei saa päästää huoneisiin, jossa se kiipeää. Okei, eli siltä on pääsy kielletty kaikkiin huoneisiin.

Koska ei Verkaa voinut rappukäytäväänkään laittaa toipumaan, päädyin valvomaan sitä herkeämättä, pomppuja estäen. Se on helpommin sanottu kuin tehty. Varsinkin kun kisulaattori on puoliksi aineissa eikä tajua yhtään haavansa olemassaoloa. Koska Verka menee aina täysillä jos menee, sen syöksyhalujen hillinnässä oli haasteita. Se on muutamaan otteeseen löytynyt aika korkealta. Mutta ainakaan vielä sillä ei ole tyrää.

Toinen ohje oli pitää leikkaushaavan suojana sellaista verkkopukua noin viikon. Kolmen tunnin kuluttua leikkauksesta Verka oli tehnyt houdinit puvulle. Napakaksi solmittu puku oli mytyssä matolla ja kissa pomppaa (aargh!) suoraan kiipeilypuuhun (aargh!). Improvisoin tilalle kalsarinlahkeesta mustan asun, joka on toistaiseksi saanut pysyä päällä. Pitsi lahkeen reunassa antaa Elisabetin ajan renessanssikaulusten tunnelmaa.

On se hyvä, ettei radio Extremiä lopetettu! Ilman sitä olisi monet hauskat ruotsalaiset humpat jääneet vieraaksi. Esimerkiksi tämä joko viime aikojen tyhmin tai fiksuin biisi, mystisen Maskinen-yhteenliittymän Alla som inte dansar är våldtäktsmän (linkistä sitä voi kuunnella loputtomiin, hii!)

Joskus jos vielä tulee sellainen tilanne, etten herää viideltä päähän tupsahtavaan kissaan ja simahda iltaisin yhdeksältä, lähden klubittamaan sellaisella vimmalla että risujen, männynkäpyjen ja kesäesojen on syytä pysyä pois alta. Varokaa vaan. :)