Olin yliopistolla puhumassa opiskelijoille työelämästä. Sen hyvistä ja huonoista puolista, verkostoitumisen merkityksestä, CV:n asettelun tärkeydestä, siitä miten en koskaan käynyt rekryn tilaisuuksissa ja vähän kaikesta. Se meni ihan hyvin. Elämässä on näitä tilanteita, jolloin itsekin yllättyy siitä, että suusta tulee järkeviä asioita.

Olen aika helpottunut. Aluksi olin kieltämättä hämmentynyt, kun minua pyydettiin. sinne. Vielä puolitoista vuotta sitten lähdin kiljuen juoksemaan ympyrää, jos minulta kysyttiin mikä minusta isona tulee.  Nyttemmin olen sisäistänyt sen huojentavan faktan, että riittää jos tietää mikä haluaa olla juuri nyt ja kenties mitä seuraavaksi. Vaikka eivät nekään mitään helppoja kysymyksiä ole.

Työelämässä on kuitenkin niin paljon sattumanvaraisuutta ja muuta kummaa. On todella vaikeaa keksiä mitään yleispätevää ohjetta, joka sopisi kaikille nuorille ylioppilaille.

Sitten keksin. Onneksi on Madonnaperiaate! Se tarkoittaa sitä, että vaikeissa tilanteissa kysyy itseltään, mitä Madonna tekisi tässä tilanteessa. Ja sitten menee ja tekee niin. Tämä on sovellettavissa työelämän lisäksi myös kaikille muille elämänaloille.

Madonnaperiaate syntyi piruilusta uskonnollisten piirien What Would Jesus Do?-läpälle. Mutta yllättäen se on osoittautunut toimivaksi.

Madonnaperiaatteella ei ole oikeastaan mitään tekemistä varsinaisen Madonna Cicconen kanssa. Kyse on mielikuvien Madonnasta, siitä millainen haluaa hänen olevan: rohkea, kyseenalaistava, ennakkoluuloton, viisas ja alati fabulöösi.

Tunnistamalla Madonnasta ominaisuudet, joita itseltään toivoo, löytää itsestään nämä puolet. Toimiessaan kuin ideaalimadonna, huomaa olevansa oman elämänsä supertähti.

Jos ei ole pitkään aikaan polkannut, on paras tarttua meemiin. Onneksi löytyi tälläinen helppo. Toisin kuin taannoinen älykkömeemi. Siihen en keksinyt mitään älyköitä - johtuen kai siitä, että vierastan toisten nostamista muiden yli johonkin ylempään älykkökastiin niin paljon, etten voinut tehdä sitä edes ironisessa mielessä.

Mutta nyt muistojen tielle:

Säännöt:

- Tässä on lueteltu sanoja. Kirjoita jokaisen kohdalla, mitä lapsuuden/nuoruuden tapahtumia, asioita tai tunnelmia tulee kyseisestä sanasta mieleen.
- Jos juuri siitä sanasta ei tule mieleen mitään, niin kerro jostain siihen läheisesti liittyvästä asiasta.
- Saa kertoa useampiakin asioita, jos sanasta muistuu mieleen paljon juttuja.
- Lopuksi: keksi luetteloon yksi sana lisää ja muistele siihenkin sanaan liittyviä lapsuuden tapahtumia.

1. Kampa
Teininä  hankin puisen kamman ekaan keskiaikajuhlaan. Se on vieläkin käytössä. Siitä on irronnut pala ja kerran se melkein jäi ruotsiin (mutta löysi takaisin kotiin, koska  olen raapustanut  siihen harpin terällä joskus nimeni). Se on edelleen maailman paras kampa.

2. Lintu
Mökille lensi kerran kesy varis. Se oli ehdottoman siisti kaveri, joka pomppi perässä ja osallistui kaikenlaisiin puuhiin. Sen osallistuminen oli vähän samanlaista kuin kisulaattoreiden: siitä ei voi sanoa olevan hyötyä tai varsinaista apua, mutta se teki kaikesta viihdyttävämpää.

3. Meri/Järvi
Vietin kesät mökillä, saaressa keskellä merta. Meri on parasta, vaikka se onkin galsa silloin kun järvissä on voinut jo uida kauan. Meri liittyy olennaisesti henkilökohtaiseen ympäristöheräämiseeni. Sen pilaantumista ei voinut olla huomaamatta: levän määrä kasvoi, rannat kaislottuivat umpeen ja eräänä kesänä löysin kuolleen hylkeen.

4. Kitara
Kitaraa en ole koskaan soittanut, mutta viulua ja kanteletta olen. En ole luonnostaan mikään hyvä soittaja. Soittaminen oli turhauttavaa.

5. Kello
Ensimmäisessä omassa kellossani oli vaaleanpunainen hihna ja Väiski Vemmelsääri, jonka kädet osoittivat aikaa. Se toimii vieläkin. Olen joskus käyttänyt sitä varakellona, kun toinen kello on mennyt rikki.

6. Oksentaminen
Oksensin ensimmäisen kerran 14-vuotiaana. Se oli aika hämmentävä kokemus. Olin juuri tullut kotiin rippileiriltä (jossa oli oksettavaa sinänsä) mutta josta sain myös elämäni ensimmäisen oksennustaudin. Ei mikään ylläri, sillä huonetoveri ykäsi melkein koko viikon. Jostain ihmeen syystä sitä ei kuitenkaan siirretty toiseen huoneeseen tai lähetetty kotiin.

7.Mummo
Mummon sijaan oli ihanat isoäiti ja mummi.

8. Kirja
Aina kädessä. Olin kirjaston suurkuluttaja jo pienenä. Hain ison setin kirjoja kerrallaan.

9. Pipo
Olin pipojen suhteen lapsena avantgardea. Esimerkiksi diggasin jostain syystä älyttömästi K-kaupan Pakkaspolkka-mainosta. (Tuletule kookaupan pakkaspolkkaan, paljon on tavaroita tarjolla... jne. ) Pakkaspolkkaa vedettiin telkkarissa tosi hienot punavalkoiset pipot päässä. Isoäiti kutoi minulle samanlaisen, koska sellaisia ei saanut mistään kaupoista. Ei edes K-kaupoista.

Myöhemmin kasarilla tulivat muotiin neljän tuulen pipot ja sellaiset, joissa oli niin iso tupsu etteivät ne pysyneet päässä. Ysärin alussa pipoa ei voinut kuvitellakaan. Ala-asteen pakkaspäivien pipopakko tuntui ihmisoikeusrikkomukselta, mutta yläasteella sitä ei onneksi ollut. Lukiossa palasin taas omaksi itsekseni, pipojen ja erilaisten hattujen pariin.

10. Matematiikka eli laskento
Jouduin neljän kertotaulun takia tukiopetukseen, koska muistin siitä pistareissa liian vähän.

11. Metsä
Oli kiva paikka, ja on edelleen. Mutta jos sellaista lapsuuden sielunmaisemaa haetaan, niin se on kyllä merenranta.

12. Ukkonen
Iski kerran kesämökkiin. Se räjäytti melkein kaikki sähkölaitteet.

13. Hiukset
Pitkät, vaaleat, poninhäntä ja otsatukka. Hiukset leikattiin kotona Fiskarsin keittiösaksilla.

14.Sisko/veli - valitse toinen
Kumpaakaan ei ollut. En kokenut, että siitä olisi ollut minulle mitään varsinaista haittaa. Jos ei oteta lukuun niitä hyvää tarkoittavia ihmisiä, jotka selittivät minulle tai jollekin aikuiselle läsnäollessani, että ainoista lapsista tulee lähtökohtaisesti jotenkin luonnevikaisia. Vähemmästäkin pieni ihminen huolestuu.

Vieläkin ihmiset yllättyvät välillä, kun kerron ettei minulla ole sisaruksia. He reagoivat: "Aaaa... oho! Sä.. et jotenkaan ole semmoinen."

15. Ikkuna
Ensimmäinen tietokone, jossa oli kovalevy, tuli taloon kun olin 16. Siinä oli ikkunoita, eli Windows. Ihmisten mielestä oli erikoista, että tyttärelle ostettiin tietokone.

16. Kalenteri
Ensimmäinen tärkeä kalenteri oli joulukalenteri.

17. Puuro
Natiaisena sain aamupalaksi herkullista Nalle-suklaapuuroa. 

18. Harmoni/piano
Ekoilla luokilla koulussa opettaja soitti harmonia laulujen säestämiseksi. Soittaminen vaikutti kokonaisvaltaiselta. Harmonia piti polkea jaloilla ja soittaa käsillä. Opettajan selkä meni hassusti kyyryyn harmonin äärellä. Pihalla kikatettiin ja matkittiin harmoninsoittoasentoa.

19. Säkkituoli
Mulla oli mintunvihreä säkkituoli, joka oli oikeastaan todella mukava. Kerran kadotin kelloni sen uumeniin kuukausiksi. Lopulta säkkituolin keinonahka alkoi hilseillä irti pinnastaan.

20. Sekalainen
Sekalaiskasetteja nauhoitettiin kuuntelemalla radiota valppaana, toinen sormi rec- ja toinen sormi play-näppäimellä. Niiden sisältö oli tosiaan sekalainen. Ahvenanmaalaista punkkia, sitten puolikas juontajan spiikistä ja sen jälkeen Maammelaulu.

Kakkiakseen kokoonsa nähden hämmästyttäviä määriä, kissojen on syötävä. Se onkin ainoa yksinkertainen periaate liittyen kissojen ruokailuun.

Olen oppinut, että kissojen ruokinta on kimurantti juttu. Koska kissoillamme ei ole mahdollisuutta niiden luontaiseen ruokavalioon eli erilaisiiin pikkuvipeltäjiin, pitää samat ravintoarvot pyrkiä tarjoamaan muilla keinoin. Se on haastavaa - on tauriinit, kalsiumit ja muut sellaiset. Lisäksi leikatuilla kissoilla on vielä omat erityistarpeensa, mitä ruokaan tulee. On mm. virtsateiden hyvinvointi ja painonhalinta.

Kissojen ruokinnassa onkin erilaisia koulukuntia, jotka ottavat kiivaasti yhteen kissafoorumeilla. On raakaruokkijoita, raksujen ystäviä, märkäruuan syöttäjiä ja you name it. Lemmikkifoorumit voivat olla samanlaisia kuin vauva- tai hääfoorumit - niitä selatessa tulee helposti tunne siitä, että tekee kaiken jotenkin väärin.

Itse olen valinnut keskitien ratkaisun. Meillä syödään puolet hyviä Royal Caninin nappuloita (merkki on kisulaattoreiden lapsuuskodin peruja) ja puolet  raakaa lihaa. Sillä ovat ainakin näyttäneet pysyvän hengissä. Eläinlääkärikin sanoi, että meininki on oikein järkevää. Saa nappuloiden hyvät aineet ja liha tekee hyvää lihaksistolle. Ja kisulaattoreilla on niinku zero hammaskiveä.

Mutta tietenkin kisulaattoreilla on omia mielipiteitä ruuasta. Ensinnäkin sitä tarjotaan aivan liian vähän. Rodunomaisesti Justus ja Verka ovat nelijalkaisia ruokahaluja. Vapaasti saatavilla oleva ruoka teki kissoista kahdessa viikossa Barbapapan näköisiä. Ei mitään itsehillintää. Nada.

Toiseksi kaikki muu ruoka paitsi nappulat on kuulemma suhteellisen turhaa. Mikä nyt ei minusta kuitenkaan pidä paikkaansa. Nappuloiden sisältämät hiilarit eivät kuulu kissojen luonnolliseen ruokavalioon ja ovat omiaan lisäämään Barbapapa-vaikutusta. Lisäksi pelkkien raksujen vetäminen kuivattaisi kissojen systeemiä. Liha on valmisruokaa ekologisempaa ja kaikin tavoin niille hyväksi. Järkiperusteet eivät toistaiseksi ole vähentäneet nappuloiden addiktiivista vetovoimaa. Lihalautasen ääreltä mennään superärsyttävästi nuohoamaan raksulaatikon kahvaa. En anna periksi, en.

Samat raksut kelpaisivat maailman tappiin, mutta lihan suhteen mielihalut vaihtelevat. Kiitos Hakaniemen hallin, meidän keittiömme tarjoama valikoima on laaja: sydäntä, palapaistia, kanasuikaletta, broilerin sydäntä, kivipiiraa, maksaa, kieltä ja seitä. Sama liha ei kelpaa monta päivää putkeen. Ruokatrendit vaihtelevat: eilisen suosikki voi olla tämän päivän inhokki. Ja jos nam-ruoka on koskenutkin yäk-ruokaan, se muuttuu välittömästi yäk-ruuaksi, jolle luimistellaan korvia.

Nam- ja yäk-ruuan määritelmä on häilyvä. On vaikea tietää etukäteen, kumpaan kategoriaan ruoka menee. Lisäksi toisen kissan herkku voi olla toisen kammo. Herkkuruuan yleinen ominaisuus on se, että se haisee hirvittävälle ja oksettaa minua. Olen miettinyt, kuka hiton pimeä tyyppi on kehittänyt ne Sheba-mainokset, jossa silkkiaamutakkiin pukeutunut nainen nuuhkii kissansa ruokaa autuas ilme naamallaan. Voiko epärealistisempaa olla? Ei sellainen ruoka voi kelvata kissalle.

Kisulaattoreiden takia olen ollut valmis kohtaamaan pahimipia ruokakammojani, esimerkiksi sotkemaan raa'an lihan parissa kyynärpäitä myöten veressä. On hassua, miten kaksijakoinen vaikutus kissoilla on lihasuhteeseeni. Kannan kotiin kassikaupalla lihaa. Toisaalta entisestään suuri eläinrakkauteni on kasvanut eksponentiaalisesti. Olen alkanut nähdä kisulaattorit kaikissa eläimissä: niiden pelon teuraspossun pelossa. Sen rinnalla lihansyönnin ainoa älyllisesti rehellinen peruste eli maku jää aika heikoksi. Kissat ovat lihaaneja, joilla ei ole hirveästi valinnanvaraa ruuan suhteen. Meillä ihmisillä onneksi on.

Olisin ottanut viisuvoiton niin paljon mielummin tuohon länsinaapuriin. Taas meni viisuvoitto maahan, johon ei oikein hotsittaisi matkustaa niitä katsomaan. Todennäköisin viisukaupunki Moskova on kieltänyt pride-tapahtuman järjestämisen kahtena viime vuonna. Viime vuonna kieltoa vastustaneessa mielenilmauksessa uskonnolliset fanaatikot, fasistit ja uusnatsit hyökkäsivät mielenosoittajien kimppuun. Veri lensi. Turpaan saivat myös länsimaista ihmiskilviksi tulleet poliitikot ja pop-tähdet.  Poliisi pidätti hlbt-mielenosoittajat. Riemuloma Moskovassa? No thanks.

Toisaalta voi kyllä ajatella, että tälläisen tapahtuman järjestäminen on omiaan lieventämään homokammoa. Siitä on todisteena Serbian viisujen finaalin aloittanut mielettömän hieno Molitva morsian/sulhasasuineen.

Olisin suonut voiton Dima Bilanille edes vähän paremmalla biisillä. Esimerkiksi Ateenassa vuonna 2006 esitetty biisi pianosta nousevine tyyppeineen oli ihan hyvä. Tämän vuoden biisi oli supermitäänsanomaton. Ehkä siksi että sitäkin oli palkattu vääntämään Timbaland, jonka ansiosta kaikki musiikki kuulostaa nykyään samalta. Ainoa mihin kiinnitin huomiota oli Diman luokattoman huono englannin ääntämys ja hämmentävien kanssaesiintyjien - viulunsoittajan ja taitoluistelijan - polkkatukat ja muhkeat klyyvarit. Sen Timbalandin sijaan olisi voinut palkata jonkun opettamaan ääntämistä. "Paat iv ai kiip kouin on, iit vil nevö pii impaassippöl..."  [But if I keep going on, it will never be impossible]

Puuh.

No, muuten finaalin tulokset ovat ihan järkeenkäyviä. Top viiteen mahtui paljon hyvää. Suokkarini Ani Lorak ketkutti itsensä superhottiksesti ja komeasti laulaen kakkoseksi. Kreikan nuorta Britneytä muistuttanut edustaja teki kunnon työtä. Neljäntenä oli yksi ensimmäisen semifinaalin suosikeistani, Sirusho. (Jonka biisin nimestä on tullut revittyä ihan per-qele-qeleen paljon hauskaa huumoria.) Norjan Marian biisi sai ääneni semifinaalissa. Feelgood-henkisen kipaleen esittäjä oli myös yksi kisan normaalipainoisimmista artisteista.

Muuten - miksei Suomessa ole tämän top vitosen tyylisiä artisteja?

Illan suurimpia pettymyksiä oli ehkä Ranskan Sebastian Tellier, valitettavasti. Maa oli yksi viisusuosikeistani ja biisi ihana. Mutta esitys vedettiin penkin alle ihan kunnolla. Kuvauksessakin oli jotain pielessä, Tellieriä ei näkynyt ruudussa ja kamera näytti tyhjää lavaa. Lisäksi tuulikone ja kauan sitten karannut hiusraja eivät ole mikään voittajayhdistelmä. No, elokuun Flowssa Tellier lienee enemmän kotonaan.

Ruotsin sijoitus on jokseenkin arvoituksellista, ja sitä pitää miettiä oikein kunnolla. Top viidessä oli paljon hyvin saman tyylilajin edustajia. Eikä syy välttämättä ole blokkiäänestämisenkään, sillä Norja nousi vitoseksi. Sen sijaan Ruotsi oli finaalissa vain tuomaripaneelin armosta ja sijoittui kahdeksanneksitoista. Melodifestivalenista hylätty Pirates of the Seakin oli viidestoista. Stackars Charlotte.

Suomen sijoitukseen on syytä olla aika tyytyväinen. Mentiin komeasti finaaliin suomen kielellä ratsastaen. Eikä tyylipuhtaassa esityksessä ollut mitään hävettävää. Jee!

Lopuksi on vielä pakko myöntää, että Espanjan hassuttelu oli musta hauska. Tuli sanottua. :)

Toinen semifinaali alkoi aivan mielettömästi!

Islanti-Ruotsi-Ukraina!

Charlotte Perellillä on kova paikka noiden kahden paineessa. Niin samanlaista genreä, että keskinäinen vertailu on väistämätöntä. Ukrainan Anilla oli varsinkin lähes samanlainen asu kuin Charlotella. Ja pitää myöntää, että Ukraina-Ruotsi meni 6-0. Molemmat esitykset olivat viimeisen päälle hiottuja, mutta Ukrainassa oli enemmän sielua.

Toivon että koko kolmikko menee finaaliin. Jos ei muuten niin siksi, ettei Ruotsille finaalin väliin jäämisestä syntyvää viisutraumaa jälkipyykkeineen kestä kukaan.

Sitten mennäänkin perustasolle.. ja sen alapuolelle - Liettuan nahkahousu, blergh.

Mutta sitä ihmettelen, miksi euroviisulähetyksessä esitellään urheilusuorituksia ja urheilijoita? Ai kuulu tunnelmaan niinku ollenkaan

Edit: Kyllä sittenkin Tsekki oli hirvein. Kauhea sekametelisoppa. Monen maan kohdella ongelma tuntuu olleen se, ettei ole keksitty, millainen kappale pitää lähettää ja ovat sitten lähettänet jonkun mielipuolisen sävelkimaran.

Jee! Kiitos laadukkaasta keskustelusta. Olen alkanut päästä viisutunnelmiin siitä huolimatta, että pääni on räjähtää tulehtuneiden poskionteloiden ansiosta.

Keskustelua herättännyttä Bosnia-Herzegovinaa en muuten inhoa. Musta se on avantgardistisuudessaan aika hauska pläjäys. Sitäpaitsi se on kuulemma lastenlaulu, ja sellaisena aika toimiva. Mutta mulla menee hermot Belgian "ooo juuulisssiiii laalallaaa"-biisiin, jonka höpönhöpö on soinut mulla päässä kohta kolme päivää. Keneltä voin hakea korvauksia kivusta ja särystä?

Illan semifinaali on semifinaaeist parempi. Siksi harmittaa, ettei voi osallistua äänestykseen. Semifinaaleissahan saa uusien sääntöjen mukaan äänestää vain osallistujamaat sekä isot rahoittajat. Eli tänään ei voi Suomesta äänestää. Ruotsin vakitusena kannattajana en kestä sitä, että Charlotten finaalipaikka voi olla äänestäni kiinni, enkä pääse sitä antamaan. Mitä on euroviisut ilman puhelinäänestystä? Tänään sekin päästään kokemaan. Siis jos olen ymmärtänyt oikein.

Suhtautumiseni Ruotsin Hero-kappaleeseen on muuttunut sen viisutaipaleen aikana. Vertailussa muihin saman tyylilajin edustajiin se on alkanut kuulostaa jotenkin koneelliselta: laskelmoidulta ja sieluttomalta. Charlotte Perrelli on muuten niin uskomattoman näköinen nykyään. Kuin varoitus siitä, mitä liiat kauneusleikkaukset voivat ulkonäölle tehdä. Toisaalta hallitseva schalgerkuningatar on ihanan drag.

Tänään Islannilla on ihana biisi. Jos This is my life ei nouse Tukholman Europriden yhdeksi anthemiksi, niin ei mikään.

Lisäksi tänään nähdään Ukrainan Ani Lorak (Taiteilijanimi on esiintyjän oikea nimi Karolina nurinpäin, ettäs tiedätte) ja Shady Lady. Komea ääni, kaunis esittäjä ja hyvä meno. Ja ennen kaikkea, Verka Serduchkan suositus.

Myös Sveitsin biisi on ihku. Tai sitten minuun vaikuttaa niin paljon tämä Entarion herkkä tulkinta Youtuben viisukaraokekisassa, jota en voi katsoa kuivin silmin. Siinä tiivistyy jotain olennaista teiniydestä. Paitsi että silloin kun minä olin nuori, laulettiin hiusharjaan oman huoneen yksityisyydessä eikä koko maailman edessä.

Illan hirvitystä on vaikea sanoa. Viron lisäksi muut Baltian maat ovat kunnostautuneet lähettämällä kisaan kammotuksia. On merirosvoa pilailupuotitason vermeissä ja kummallista oopperahkoa laulua fantasiarakastaja-asussa. Mutta ehkä se on kuitenkin Kypros, jonka biisissä on vain jotain niin väsynyttä ja ankeaa.

Se pitää vielä todeta, että yllätyin iloisesti Teräsbetonin pääsystä jatkoon. Suomenkielisellä biisillä! Jee! Soitettiinko muuten porilaisten marssi, kun Teräsbetoni pääsi kisassa jatkoon? Lordille soitettiin.

Vielä 127 minuuttia kisan alkuun!

Viisut! Tänä vuonna viisutunnelma on ollut jotenkin hakusessa. Yhtäältä vaivaa haikea kaipuu viime vuoteen - ihanaan aikaan  jolloin Helsinki oli hetken täydellinen. Toisaalta  fiilistä latistavat serbialaisten ankeiden kiihkoilijoiden uhkaukset hakata kisoihin matkaavat homot. Ja  se, että isäntäkaupungin esittelyvideossa esitellään tissibaaria. Siis kamoon!

Kolmantena korpeaa se, että monet viisuesiintyjät ovat lähinnä julmaa pilaa koko instituutiosta. Mielestäni viisuja saa ja pitääkin vähän parodioida, mutta hyvä irvailu sisältää myös kunnioitusta. Ei se ole keskisormen näyttelyä. Eli tehdään niinkuin Verka Serduchka (jonka mukaan, jestas sentään, olen nimennyt kissamme Verkan) ei niinkuin Viron kalapuikkoviikset tai Irlannin kumikalkkuna.

Semifinaalin ensivaikutelma on kiva. Molitvan jousiversio on kaunis. Lava on hieno. Mutta katsomossa on valtavasti tyhjää! Areena on tietenkin valtava. Mutta Helsingissä myytiin harjoituksetkin melkein täyteen.

Suosikkini tänään on Armenian Qele, qele. Se on svengaava biisi ja hyvä esittäjä. Norja on hyvä. Azerbaidjan on Teräsbetonin ehkä pahin kilpailija. Israelin biisi toimi paremmin lavalla kuin esikatselussa. Sen esittäjä on niin kinkkuisa, että ihmettelen ellei se mene finaaliin. Biisistä ei uskoisi että se on Dana Internationalin tekemä. Se on vähän eri tyylilajia.

Kamalista biiseistä ei tänään ole pulaa. Torstain semifinaalissa taitaa olla kovempi taso ja vähemmän kamalaa. Tänään nähdään kumikalkkuna Irlannista. Sen biisi on sellaista ysäriä euroteknoa, joka jää soimaan päähän. Jos sulkee silmät ja ajattelee Johnny Logania, itse biisi ei ole niin hirveä.

Vuoden oksennuksenpidättelybiisin arvonimen saa naapurimme Viro, Kreisiraadio ja Leto Svet. Biisi on ehkä hirveintä mitä olen viisuissa ikinä kuullut. Ne sanat! Pikkutuhmat lipsautukset kesäpanoista Suomeksi! Lisäksi kalapuikkoviiksien ja elvistukan yhdistelmä on jotain jokseenkin epäpuoleensavetävintä mitä viisulavalla on nähty. Voi yrjö.

Hihii, Puolan esiintyjä näyttää unohtuneen solariumiin.

Nyt tulee årets kalkon.


  

Täällä sitä ollaan, Mikkelissä. Puoluekokouksissa on se, että niissä kuulee yleensä vuoden parhaimpia poliittisia puheita. Hyvässä puheessa on aina jotain nokkelaa, yllättävää ja nasevasti sanottua. Puheita kuunnellessa saa uusia ideoita ja ajatuksia tutuista aiheista.

Kokouksta voi seurata netissä livenä täällä.  

Itse pääsin verkkoon vähän jälkijunassa, wlan-ongelmien takia. Tässä jotain parhaita aamupäivän parhaita paloja :

Työministeri ehdotti suomalaisille malttia nauttia vaurastumisen tuloksista. Eli siis hyvästä elämästä nauttimista ja vähemmän työn tekemistä. Erikoista puhetta työministeriltä, mutta välttämätöntä työuupumuksen ja mielenterveyden varjelemiseksi. Ja perheiden, tekeväthän pienten lasten isät eniten ylitöitä.

Anni piti ihanan puheen tarveharkintaisen sosiaaliturvan puutteista. Siitä, mitä tarveharkinta merkitsee niille perheille, joissa eletään toimeentulotuen varassa. Liian moni putoaa turvan ulkopuolelle. Etuuksilla ei selviä. Palkat ja hinnat ovat nousseet, mutta tuet ovat laskeneet. Köyhyys ei kannusta ketään, vaan lannistaa. Oikeisto puhuu usein oikeudesta onnistua, mutta vihreät puhuvat myös oikeudesta epäonnistua. Tavalla, jossa epäonnistumisista ei kohtuuttomasti rankaista.

Satu puhui lopulta aika pelottavia asioita ydinvoimasta. Uusien voimaloiden teknisistä puutteista ja siitä lähes suomettuneesta asenteesta, jolla Suomessa niihin suhtaudutaan.

Oras taas kommentoi hyvin BadIdeaParkia, joka on ympäristökatastrofi yhden katon alla. Tiesittekö, että sellaiseen ajetaan autolla, yleisimmin noin 100 km:n matka – yhteen suuntaan!

Vappu, tuo vuoden tärkein juhla, oli taas erinomaisen ihana. Vappupirskeissä huomasin kuitenkin jotain, joka jäi vaivaamaan.

Mistä lähtien on ollut sopivaa bilesmalltalkia kysellä, "mites töissä?" tai jotain muuta työaiheista? Eiko siinä ole periaatteessa jotain nurinkurista?  

Itse en ilon ollessa ylimmillään ja vapaa-ajan vapaimmillaan halua tulla muistutetuksi töistä. Ei siinä, että töissä olisi jotain lähtökohtaisesti kamalaa, mutta työn ja vapaan haluaa pyrkiä pitämään erillään myös mielessä. Ei vapaa-ajan aatoksia työssä, ei työaatoksia vapaalla. Mutta kuitenkin monet kyselivät työjutuista.

Sitäpaitsi, voiko tylsempää aihetta keksiä? No joo, mitäs töissä: kokoustan, palaveeraan, väännän tekstejä koneen ääressä, saan palkkaa. Sitä samaa mitä meilkein kaikki muutkin. Sen sijaan vapaa-ajalla teen yhtä sun toista metkaa, josta kertoisin mielelläni.

Kiinnostaako minua, mitäs muiden töissä? Ei ainakaan niin paljon, että sitä juhlissa tulisi mieleen kysellä. Vaikka toisaalta Ajatusten Rekolanojan ajatus kavereiden työpaikkatutustumispäivästä onkin mielestäni aika mukava.

Kaikella on kuitenkin aikansa ja paikkansa: työasioita vatvotaan kahvilla, lounailla, yksillä ja muissa sopivammissa tilanteissa, jotka ovat tunnelmallisesti ja ajallisesti työhetkiä likempänä. Bile on pyhä, eikä sitä pidä työläpällä tahraaman. 

Vihreän langan nettisivut ovat uudistuneet. Ihan kivat!

Aika rempseää sanoa, että tässä on nyt Suomen ensimmäinen vihreä sivusto. Vuonna 2008.

Enivei, sivuilla on kivoja blogeja, joita ajattelin seurata. Nannan muotiblogia, tietty. Samoin Jarkon poleemiset kolumnit ovat hyvää luettavaa.
Kasvisruokien reseptiarkisto on jo alkumetreillään aarreaitta. On hauskaa, että kaikki Langassa joskus julkaistut todella hyvät kasvisreseptit on nyt koottu yhteen paikkaan. Sieltä lötyy vanhoja suosikkeja kuten banaanipirtelö (ilman jäätelöä) ja herneistä tehdyt kasvishampurilaispihvit.

Tuunasin tänään kasvisrokan Langan oppien mukaan. Siitä tuli ihanaa.

Näin se meni: (omat kommentit suluissa)

• 1 sipuli silputtuna
• 1 rkl inkivääriä raastettuna (otin valmista purkista - se on ehkä maailman kätevin keksintö)
  
• 1 rkl öljyä (auringonkukkaa tai muuta ei-oliiviöljyä)
  
• 1 tlk (435 g) kasvishernekeittoa
• 1 1/2 dl vettä
• 1 dl kasviskermaa tai kermaa (tai kermakaltaista kevytvalmistetta)
  
• 1 rkl soijakastiketta
• 2 tl sokeria
• 1–2 tl sambal oelek -chilitahnaa (jos haluaa räjätyttää tajunnan, osta macho-oelek-kastiketta ja hulauta kunnolla, niin minä tein)
  
• 1/4 tl mustapippuria (myllystä!)
  

Lisäksi

• 1 rkl luomusitruunan mehua (pääh, pistin reilummin)
  
• 2–4 valkosipulinkynttä puristettuna
• (lisäksi ripottelin valmiin sopan päälle tuoretta korianteria)

1. Kuumenna öljy kattilassa ja ruskista  siinä sipulisilppu ja inkivääri.
2. Lisää hernekeitto, vesi, kerma, soijakastike, sokeri, sambal oelek ja pippuri. Sekoita keitto tasaiseksi ja kiehauta.
3. Lisää lopuksi sitruunamehu. Annostele keittoa lautaselle.
4. Purista valkosipulia suoraan lautaselle keiton joukkoon. Lisää halutessasi vielä chilitahnaa. Nauti heti.
   
   Nopeaa, helppoa ja hyvää.

Kaikkea yhdessä päivässä! Puuh.

Tänään minusta tuli täti, nimittäin todella coolin pikkumimmin kummitäti. Olen siitä erittäin mielissäni. Tarkemmin ottaen olen siviilikummi, tietty, koska en harrasta uskontoja. Kaiken lisäksi sain kunnian pitää nimeämispuheen nimiäisissä. Se oli äärettömän erityistä. Puhuin siitä, mitä nimi merkitsee. Vaikkei se enne olekaan, nimi kertoo paljon siitä, mitä vanhemmat lapselleen toivovat sen valitessaan. Kummityttöni E sai komean nimen, jolla on pitkä ja hieno historia. Se on vahvojen, viisaiden, itsepäisten ja itsenäisten naisten nimi.

Emme vielä tunne toisiamme kovin hyvin, mutta minä ainakin olen kummityttööni kovin ihastunut. Oli äärimmäisen herkkää ja jännittävää pitää sylissään pientä ihmistä, jonka kanssa on luvannut ystävystyä. Sylittämisen lisämausteena tietenkin se, että sylissäni nyt on muutenkin ollut äärimmäisen harvoja noin pieniä vauvoja. Meille kummeille tehtiin hienot kummikirjat, joihin voimme sitten yhdessä E:n kanssa piirrellä ja kirjoitella.

Kotimatkalla bussia odotellessa jouduin liikenneturman silminnäkijäksi. Autoilija ei huomannut motoristia ja törmäsi suoraan siihen, moottoripyöräilijän väistöyrityksestä huolimatta. Vaikka kummallakaan ei juuri ollut vauhtia, motoristi lensi kaaressa tienpenkkaan ja moottoripyörä kieppui ilmassa mennen ihan romuksi. Niin meni ihminenkin, useammasta kohtaa. En halua ajatella mitä olisi tapahtunut jos sattuma olisi heittänyt päin puolen metrin päähän osunutta sähkötolppaa. Näky oli nytkin kauhistuttava ja epätodellinen. Sellaista on tottunut näkemään vain stuntteina telkkarissa.

Kauhistus jatkui kuin soitin hätänumeroon: sain jonottaa kauemmin kuin varatessani lippuja Kylien konserttiin! Kun pääsin läpi, apua tuli aika nopeasti, mutta odotus kuunnellen lakonista ilmoitusta "hätänumero on ruuhkautunut" oli kaameaa. Se nyt on aivan viimeinen numero, joka saisi tukkeutua! Väistämättä aina hätänumeroon soittaessaan ajattelee, mitä jos kyseessä olisi oma läheinen - koska kyseessä on aina jonkun läheinen. Onneksi paikalle sattui sopivasti lääkäri, sairaanhoitaja, lakimies ja vakuutusasiantuntija. (Ja tiedottaja, joka soitti hätänumeroon.) Viimein piipaa-auto toi palokunnan, ensihoitajat ja poliisin. Huh.

Kismittää,  että melkein varmasti huomenna pikku-uutinen on otsikoitu motoristivihamielisesti jotenkin niin, että kuulostaa siltä että on moottoripyöräilijän syytä että autoilija törmäsi siihen. Juuri nyt ei harmita yhtään, että moottoripyörä ja muut motoreleet myytiin.

Kotiin päästyäni ajattelin rentoutuvani euroviisuesikatseluiden parissa. Relaamisen sijaan se aiheuttikin äärimmäistä turhautuneisuutta. Enemmistö kappaleista oli aivan kamalia. Siis viisumittapuullakin todella kauheita. Kylmää hikeä ja myötähäpeän väristyksiä nostattavan noloja. Tuntuu, että todella moni maa ei tänä vuonna ole ottanut euroviisuja missään määrin tosissaan. Huumoriesityksiä (niiden on pakko olla huumoria, onhan?)on aina vain enemmän. Hyvä parodia rakastaa kohdettaan, mutta sitä ei näistä esittäjistä voi sanoa. Ne tuntuvat kaameudellaan loukkaavan koko viisujen perinnettä.

Lisäksi koko Serbiaviisut aiheuttavat huolettavissa määrin plääh-fiilareita. Varsinkin sen jälkeen, kun jotkut nationalistihuligaanit uhkasivat väkivallalla kisoihin saapuvia homoja. Homoja ei viisuihin kuulemma aiota päästää. Haloo? Sen jälkeen viisut voidaankin järjestää vaikka jossain assan vessassa, ilman viime vuoden voittajaa. Olen niin onnellinen että päätin olla lähtemättä viisuturistiksi. Pitäkää tunkkinne!

E&k on harvinaisen kaukana sushirajan tuolla puolen, nimittäin Kemissä. Meillä vihreillä on täällä puoluevaltuuskunnan kokous.

Kemiin tultiin tietenkin junalla. Yöjunassa on tunnelmaa. Nukun junan heijatessa kuin pieni lapsi, eli sikeästi mutta heräillen vähän väliä. Aamulla, ilman suihkua, olo on aika nahkea. Kokemuksen tietenkin kruunaa tv-kameroiden eteen joutuminen nuhjuisena ja tukka pörrössä. Vannon, että kuvaajat saavat siitä jotain sadistista nautintoa.

Junan ravintolavaunussa on mieletön tunnelma. Siellä kohtaa joka ainut kerta hyvinkin ainutlaatuisia tyyppejä. Sekin on omiaan avartamaan liiaksikin sushirajan sisäpuolella pyörivää elämää. Eilen näin: miehen, jolla oli kihara takatukka, toisen jonka leijonakoru oli halkaisijaltaan 8 senttiä, naisen jolla oli  (ravintolavaunussa!!) tekoripset, molemmissa ranteissa 50 helpiskultarannekorua ja sdimangein koristellut stringit jotka vilkkuivat sdimangivyön ylhäällä pitämien kimallefarkkujen kauluksen raosta. Toinen nainen samassa vaunussa selasi täysin kasuaalisti kumiasu- ja dildokuvastoa. Tavalla, ettei keneltäkään jäänyt näkemättä mitä kaikkea sieltä löytyi. Aika hitsin villi pohjola.

Täällä kokouspaikalla on tilaa, mutta vähän pistorasioita. Se on ongelmallista, sillä läppärin räplääminen on 2000-luvun vihreissä kokouksissa se mitä sukan kutominen oli 80-luvulla. Siis hyvin suosittua.

Kokouksessa asialistalla on maaseutupolitiikkaa, ikääntymistä ja asumista. Näistä työstetään ohjelmia puolueelle. Nyt käydään poliittista keskustelua. Keskityn hetkeksi Satu Hassin puheeseen vihreästä teollisesta vallankumouksesta.

Stay tuned.

Kuvia tulee tänne.

Vaatimattomissa tai maanläheisissä unelmissa on se hyvä puoli, että niitä voi toteuttaakin. Se kannattaa: haaveiden toteutuminen tekee gutaa.

Viime aikoina olen oikein porskuttanut tällä saralla. Minulla on kaksi kissaa, olen nähnyt Euroviisut livenä ja kuuntelen musiikkia iPodista. Kohta pitää keksiä jotain uutta. Varsinkin kun viime viikolla ostin sen Jopon, jota olen himoinnut siitä asti kun uudet Jopot kauppoihin tulivat.

Jopo on superihku. Siis todella. (Kuvassa vasemmalla)

Ostin pyöräni hyvään hintaan Stokkan hulluilta päiviltä, jossa se oli useita kymppejä listahintaa halvempi. Menin varmuuden vuoksi Stokkalle jo kahdeksaksi. Ihmiselle, joka välttelee Hulluja Päiviä viimeiseen asti, oli aika noloa olla odottamassa ovien avaamista tosi hc-hulluilijoiden joukossa. Toivoin, että olisi ollut joku erillinen sisäänkäynti tekstillä: tässä jonottavat vain sellaiset viileät tyypit jotka aikovat vain hakea Jopon.

Meitä oli aika paljon. Viisi yli kahdeksan kuudennen kerroksen pyöräosastolle oli kertynyt metrien mittainen jono. Homma oli aikamoisen hämmentävä härdelli. Pyörän sai tosiaan käteen siellä yläkerrassa. Haaste oli melkoinen: miten saa kuljetettua pyörän kuudennesta kerroksesta keskellä Hullujen Päivien hulinaa? Päädyin punkemaan hissiin, jossa kukaan kanssamatkustaja ei yllättäen suuttunut. Ei vaikka alakerrassa hädin tuskin sain tsygäni ulos hissistä. Kaikki vain kehuivat sitä, miten sievä pikku pyörä se on. Ystävällinen nainen auttoi nostamaan Jopoa ulos hissistä ja sanoi pyörääni tosi ihkuksi.

Jopolla on tosi kiva ajella, se on sellaista letkeää menoa. Pienenä pyöränä se sopii hyvin kaupunkiliikenteen sekaan. Olen miettinyt että Jopolla kruisailu on kuin pyörämaailman flaneeraamista. Se on niin kivaa, että vetää suun sellaiseen vinkeään virneeseen.

Kävin vielä kruunaamassa Jopo-auvoni Hakaniemen pyöräpimppaamossa Pimp Garagessa, josta ostin pääkallon muotoiset kromatut venttiilitulpat ja kimaltelevat hilekädensijat. Sweet.

Kaikista eniten inhoamani sanonta on ehdottomasti ”pojat on poikia”. Ennen kaikkea ilmaisu on syvästi miesvihamielinen. Sillä tahdotaan sanoa, että miehet ovat tahdottomia apinoita, jotka eivät sukupuolestaan johtuen kykene hallitsemaan tai hillitsemään itseään. Se on väärin.

Olen kuullut inhokki-ilmasuni liian monta kertaa. Lapsena se sanottiin sanasta sanaan, aikuisten maailmassa se verhotaan erilaisiin kiertoilmaisuihin ja selityksiin.

Kun tekstarigate alkoi, pelkäsin että pojat olisivat taas poikia ja hyvät veljet hoitaisivat homman kotiin. Niin ei käynytkään. Olen siitä aika iloisesti yllättynyt. Maailma on muuttunut.

Vaikka toisaalta vierastan amerikkalaisen kyttäyskulttuurin rantautumista Suomeen, päätöksentekijöillä jos kenellä henkilökohtainen on poliittista. Se, miten toimimme, kertoo siitä miten ajattelemme.

Eikä entisen ulkoministerin toiminta kertonut ajattelutavasta tai harkintakyvystä mitään kovin mairittelevaa. Koska poliittisen puolueen tärkein toimintaedellytys on juuri maine, ei kokoomuksella ollut muita vaihtoehtoja kuin hankkiutua eroon puolitotuuksia viljelleestä imagohaitastaan.

Kataisen päätös on kirvoittanut kuitenkin myös kritiikkiä, josta osa on tuonut mieleen ”pojat on poikia” -puheen. On kirjoitettu esimerkiksi johtotehtävissä olevien miesten korkeammasta testosteronitasosta ja apinalaumojen käytöksestä. Sanottu, että Kanervan ainoa virhe oli kiinni jääminen. Näissä puheissa pojat alkavat taas olla poikia ja miehet synnynnäisesti halujensa vietävinä olevia elukoita.

 Ja asiasta tulee naistenkin ongelma: jos miehet nähdään seksuaalisesti syyntakeettomina, naisille sälytetään vastuu myös miesten seksuaalisuuden kontrolloinnista. Ei olla kaukana puheesta, jonka mukaan raiskaus on naisen yllytyksen syytä, eikä mies voinut haluilleen mitään.

 
 

Tänään huipentuu euroviisujen vakkarisuosikkini Ruotsin viisukarsinta, eli Melodifestivalen (FST5 klo 21.00). Melodifestivalen on aivan mahtava. Se on Ruotsin katsotuin tv-ohjelma ja mieletön megaspektaakkeli. Rakastan sitä.

Suomen viisukarsinnat taas, öh. Tänä vuonna kuulemma esikarsintojen televisioinnissa tavoiteltiin Melodifestivalenin henkeä. Todellisuus jäi aivan hiton kauas tavoitteesta. Esikarsinnat aiheuttivat taas myötähäpeää. Lavasteet olivat ihan ok, samoin osa tanssiesityksistä. Osa esiintyjistä oli ok, osa kiusallisen huonoja. Pahinta kotimaisissa viisukuvioissa on se kaikesta huokuva asenne, ettei hommaa lopulta oteta ihan tosissaan. Ei viisuja tietenkään tarvitse kuolemanvakavasti ottaa, kieli kuuluu poskeen ja sillai, mutta toivoisin karsintoihin panostettavan uskottavammin. Sen sijaan mennään minibudjetilla.

Suomen viisukarsintojen järjestelyissä on jotain samaa tunnelmaa kuin yläasteen joulujuhlien runonlausunnassa. Teinit ovat mielestään liian viileitä lausumaan jotain spedejä runoja, mutta opettajan takia on pakko lausua. Ja niin lausutaan, antaen samalla näkyä miten esiintyjästä oikeasti koko homma on ihan urpoa.

Ja sitten lopuksi, höhöö, lähetetään kumimiekkaheviä Belgradiin. Ja näytetään videossa, höhöhöö, tissit!

Mistä tällainen fiilis? No ehkä ensinnäkin siitä, etteivät biisit olleet mielestäni mitenkään parasta, mitä Suomen musiikkiskenellä on antaa. Ja sitten ehdokkaat urputtivat kisoista ja uhkailivat jättävänsä menemättä (esmes Kari Tapio). Koreografiat olivat hyvin sieltä tännepäin. Peltsillä oli jalassa farkut, kun Jaanalla oli iltapuku. Que? Mutta pahinta, antiklimaattisinta ja hiuksiaraastavinta oli greenroom, jossa tulokset julkistettiin ja tuloksia odotettiin. Tila, jossa viisujen kutkuttavimmat tilanteet koetaan: se oli ankea palaverihuone! Aaargh! Siis sellainen, joka löytyy melkein jokaiselta duunipaikalta. Jos siitä ei mene tunnelma pilalle, niin mistä sitten?

Oikeastaan ihmetyttää, miten sama Yle järjesti niin ihanat Euroviisut.

Melodifestivalenin taso on tänä vuonna ollut tosi kova. Eikä draamaa ja yllättäviä käänteitä ole puuttunut! Uskomattominta oli viisukuningatar Carolan putoaminen finaalista. Carola tilitti lehdissä, että tuntuu kuin roviolla poltettaisiin. Kommentaattorit selittivät aikakauden lopun tunnelmia ja kansan haluavan jotain muuta. Minusta biisi oli yksinkertaisesti kehno. Ei Carola toimi duossa, vaan vaatii koko lavan itselleen.

En oikeastaan tiedä, ketä äänestäisin jos voisin. Sanna Nielsenillä on hyvä voimaballadi Empty Room, Rongedalin Just a Minute kuulostaa ihanasti Scissor Sistersin ja Mikan lehtolapselta. Mutta sitten on tietenkin kultamekko ja Charlotte Perelli, joka on kerran voittanut jo koko viisut. Hero on mahtavan tiukasti etenevä ja viimeisen päälle hiottu biisi. Mutta toisaalta todella äärityypillinen Ruotsin viisu.

Juontaja Kristian Luuk on mahtava. Lisäksi oheisohjelmaan on satsattu kunnolla: koomikko Björn Gustafsson on mainio, mutta vielä parempi on Bond-spektaakkeli, jossa Lasse Berghagen yrittää sabotoida Arja Saijonmaan ja Anna Bookin avustuksella. Bond-pätkien minuuttihinnalla maksaisi Suomen karsinnat kokonaan.

Melodifestivalenia on ryhdytty myymään televisioformaattina ulkomaille, ja se on ostettu ainakin Ranskassa. Saisinkohan allokoida tv-maksuni niin, että se käytettäisiin formaatin ostamiseksi tänne meillekin?

Viime aikoina on tuntunut, että elää absurdissa sketsissä. Sellaisessa, joka on periaatteessa ihan kauhea mutta niin roisisti ylilyöty, että naurattaa.

Kyseessä on tämä keskustelu aikaa sitten kuolleen sotapäällikön seksuaalisesta suuntautumisesta. Olin jo varma, että paras läppä oli Nyt-tenin Nousussa-palstan juttu siitä, ettei Teräsbetonin enää kannata ihmetellä missä miehet ratsastaa, sillä nyt tiedämme että Marskin kammarissahan ne.

Mutta sitten asiaa ryhdyttiin käsittelemään ns. vakavilla yhteiskunnallisen keskustelun areenoilla ja homma meni syvälle Absurdistaniin. Tuli keskusteluohjelma, jossa kenraalismies vakuutti että hänenkin äitiään se viiksivallu oli vokotellut, ihan varmana se on hetero. Ja että miten ikävää, kun kansallissankari on kirgiisin bylsittävänä tässä iänikuisen keskustelun taas aloittaneessa nukkeanimaatiossa. Siis oikeesti. Marsalkalla ratsastavat animaation paheksujat tulevat kertoneeksi enemmän omasta seksuaalisuudestaan kuin Mannerheimista.

Mitä enemmän ja fanaattisemmin Mannerheimin heteroutta todistellaan, sitä homppelimmalta sotamarsalkka vaikuttaa. On sanottu hänen ympäröineen itsensä kauniilla naisilla – mikä nyt on homopiireissä aika yleistä. Kohta varmaan todistetaan, että "hänhän piti uniformuista" ja "mutta hänellähän oli viikset". Mitä vielä: "Hänhän oli suuri iskelmälaulukilpailujen ystävä"?

Ystävä kertoi kuullensa kerran teiniskeittarin sopivan kännykässä tällejä homopatsaalle. Arvaatte varmaan, kenen patsaan juurella soittaja seisoi.

Itse muistan, etten ollut ajatellutkaan maamme presidenttien seksuaalista suuntautumista ennen kuin Kiasmaa rakennettaessa kohistiin, ettei ratsastajapatsasta ympäröivää aitaa saa maalata vaaleanpunaiseksi, koska se saa Marskin vaikuttamaan homolta. Silloin ajattelin, että kyllä tässä jotain on oltava. Kekkosen patsaanhan voisi vaikka kääriä sateenkaarilippuun ilman että kukaan kyseenalaistaisi Urkin hetskuutta.

Ja mikä merkittävintä: mitä väliä? Ei homous (tai biseksualisuus, joka näyttää tästä keskustelusta täysin unohtuneen) vähennä tai lisää kenenkään saavutuksia. Eikä tee kenestäkään pahempaa tai parempaa. Sitä huomaa tuudittautuneensa uskoon, että nämä asiat olisivat enemmistölle jo tähän mennessä selviä. Mutta eivät näköjään ole.

Sitä eletään maassa jossa sotasankari ei voi olla homo, mutta ulkoministerin on ihan okei floodata tekstiviesteillä lastensa ikäisiä tanssijattaria, "Koska se vaan on sellainen kova naistenmies".

Tutustuin viime viikolla Sydänliiton PuNainen-kampanjaan. Se kolahti todella hyvänä juttuna. PuNainen on kolmikymppisille naisille suunnattu sydänterveyskampanja.

Olin ollut taipuvainen ajattelemaan, että sydänsairauksista tarvitse kantaa kovinkaan paljoa huolta. Olin ajatellut niiden olevan enemmän pohjoiskarjalalaisten, voita ja punaista maitoa ryystävien ukkojen skeneä.

Sydänliitto tietääkin kertoa, että sydäntautien väheneminen Suomessa on pysähtynyt. Erityinen huoli on naisten sydäntautien lisääntymisessä. Vaikka naiset yleensä syövätkin miehiä järkevämmin, meitä painaa erityinen sydäntautien riskitekijä, stressi.

PuNainen painottaa elämästä nauttimista ja elämänhallintaa stressin vähentämisen keinoina. En ole tiennyt tai en vain ole tullut ajatelleeksi, että stressi altistaa sydänsairauksille. Syöpäyhteydestä puhutaan enemmin, mutta se tuntuu jotenkin sattumanvaraisemmalta.

Koska stressi on paitsi epäterveellistä myös aivan erityisen mälsää, olin alkanut noudattaa kampanjan linjanvetoja ennen kuin siitä kuulinkaan. Tarkoituksenani on järjestää asiat niin, ettei elämä ole enää koskaan niinkuin viime keväänä. Olen tehnyt vain asioita joita oikeasti haluan: olen ryhtynyt mustasukkaiseksi vapaa-ajastani ja opetellut sanomaan kiitos ei epäkiinnostaville jutuille. Olen huomannut hyväksi elämäntavaksi hetkestä nauttimisen sitten kun-meiningin sijasta. H:n kuolema opetti, että sitku-aika voi jäädä tulematta.

Tänä viikonloppuna olen onnistunut hykerryttävän mainiosti uuden filosofiani noudattamisessa. Olen viettänyt todella hyvää elämää. Olen tavannut kaverilistaani livenä, piirrellyt tarroihin ja ystäväkirjoihin. Tarjonnut oikeita tuoppeja FB-pikselioluiden sijaan. Olen syönyt brunssia Engelissä ja käynyt manikyyrissä.

Ainutlaatuisinta tässä viikonlopussa oli se, kun tapasin ensimmäistä kertaa pienen ihmisen, josta tulee minulle tärkeä. Uudella tuttavuudella oli ikää reilun päivän verran. Hänelle tarjosin pehmoleijonan.

Olen hengannut paljon oikeidenkin kissaeläinten parissa. Omien kisulaattoreiden seurasta nauttimisen lisäksi tein retken kissanäyttelyyn mainiossa seurassa. On totta, että eläimet alentavat stressiä ja verenpainetta - paitsi silloin kun ne änkeävät itsensä pesukoneen sisuksiin tai sadattatuhannetta kertaa kielletylle pöydälle.

Verenpaine nousi hetkellisesti myös Suomen euroviisuehdokkaan valinnan kohdalla. En tosiaan lämmennyt Teräsbetonille ja kumimiekoille. Suomessa on koko euroviisugenre ymmärretty ihan väärin. Emme lähetä kisoihin ikinä mitään euroviisumaista. Onneksi lauantai-illan pelastukseksi samaan aikaan saattoi netistä seurata Ruotsin Melodifestivalenia, jota rakastan. Siellä show on mahtava ja humpassa biitti kohdallaan.

Olin lapsena kissafani, samalla tavalla kuin toiset ovat hevoshulluja tai dinosaurusfriikkejä. Luin kaikki mahdolliset kissakirjat ja -lehdet. Nyt kisulaattoreiden tultua luin vielä kaiken lapsuuden jälkeen ilmestyneen kissakirjallisuuden kummallisia vaihtoehto-omakustanteita myöten.

Kokemus on kuitenkin osoittanut, ettei ole ensi käden tiedon voittanutta. Kisulaattorit ovat opettaneet kissoista kaikenlaista olennaista, joista kirjossa ei kerrota.

Vesi ei ole sama joka paikasta juotuna. Vettä juodaan kupista vain, jos parempaa ei ole tarjolla. Hyvä vesi on raikasta. Sitä voi nauttia vessan hanasta, käsisuihkusta tai suihkun lattialta suihkun jälkeen. Poikkeus sääntöön on joulukuusen jalasta hörpitty vesi, joka pihkaisuudessaan on kissojen ginitonicia. Sitä kuuluu ryystää sellaisella vimmalla, että kuusi on hätää kärsimässä.

Katon olemassaolo on merkittävä elämänkatsomuksellinen ja filosofinen ongelma. Siinä missä ihmiset pohtivat olemassaolon tarkoitusta, kissat miettivät, miksi katto on. Pohdinta ilmenee katon tavoitteluna, tuijotteluna ja turhautuneina ylöspäin suunnattuina "miih!"-ääninä.

Suljettu ovi vaatii välitöntä puuttumista. Jos ovi on kiinni, sen takana on jotain ihanaa. Jos ovi on kiinni, se on ylipäänsä avattava välittömästi, oli kissa menossa sen taakse tai ei. Ovi avataan menemällä istumaan niin likelle ovea kuin mahdollista ja katsomalla vaativasti ylös. Jos se ei toimi, otetaan kovat keinot käyttöön. Ne ovat kahvaan pomppiminen ja oven raavinta. Kun ovi vihdoin aukeaa, istutaan oviaukossa. Varsinkin jos kyseessä on käytössä olevan vessan ovi.

Paras lelu on itse löydetty: pala sanomalehtipaperia jossa on purkka, lavuaarin tulppa, silitysraudan osa, vihkisormus, huulirasva. Kaikki mainioita pikku esineitä, joita kelpaa pelata läpi huoneiston ja jättää sohvan alle. Näille varsinaiset, kiiltelevän hienot kissanlelut eivät vedä vertoja. Paitsi tietenkin rapisevat karvahiiret, joita voittanutta ei ole. Siis niinku ei tod.

Slapstick-meininki. Kissoilla on maine elegantteina otuksina, mutta niillekin sattuu ja tapahtuu: kompastutaan omiin jalkoihin, purraan itseä häntään, juostaan päin seinää, pudotaan pöydältä. Kaikkien sattumusten jälkeen kuuluu nuolla turkkia sen näköisenä, että: "Noin mä aioinkin just tehdä."

Herkut ja kauhistukset. On ruokia, jotka ovat herkkua ja toisia, jotka ovat kauhistus. Näiden välillä ihmisen on vaikea tehdä eroa. Tunkkaiselta haiseva keitetty pakastesei ja oksettava verinen possunsydän ovat taivaan nannaa. Sen sijaan lohi, maksa tai Suomen
suosituin kissojen kotiruoka Rafaelon kiusaus ovat osoitus ruokkivan käden huonosta huumorintajusta. Blergh! Kolmas ruokakategoria ovat asiat jotka kiinnostavat kunnes niitä saa haistaa. Tähän lukeutuvat monet ihmisten ruuat, kuten puuro, omena  ja tee.

Musiikkimaku: Kissat eivät pidä hevistä. Mitä rankempaa musaa, sen varmemmin korvat menevät luimuun ja karvaiset poistuvat huoneesta. Kaikki muu käy.

Televisio-ohjelmat: Luonto-ohjelmat ja jostain syystä, herramunjee sentään, Maajussille morsian ovat kissojen mieleen. Hyvään ohjelmaan eläydytään käpältämällä ruutua ja istumalla pää kenossa töllön ääressä.

Tietokone tarjoaa loputonta puuhaa kissoille. Hiiren liikettä on ihana seurata ja käpältää ruutua. Lisäksi läppärin näppäimiä on kiva painella, deletoida kirjoituksia ja fhygiluh NFROMÖk,l78406Y3QA+++++++++++. Myös koneen sammutus ja numlockin päälle painaminen käy yhdellä tassunpainalluksella. Ihaninta olisi läppärin lämpö pyllyn alla, mutta valitettavasti sitä ei suvaita. Eikä oikeastaan muutakaan tietokoneharrastuksessa. Vääryys!

Läpr! On ääni, joka kuuluu cornareiden kotona. Se on hysteerinen, voimakas jättikorvien läpsähtelystä lähtevä ääni, joka kuuluu jos kissa jostain syystä ravistaa päätään.

Helsinki oli aamulla taas uskomattoman kaunis.

Vaaleanpunainen aamunsarastus antoi toivoa siitä, että pahin harmaus alkaa olla selätetty. Vaikken  aamuihminen olekaan, alan pikkuhiljaa ymmärtää, miksi melkein jokaisessa ruotsalaisessa euroviisussa lauletaan gryningenistä.

Tänään on muutenkin hieno päivä. Eräs saa tänään kolme kirjainta ja aloittaa maisteriselämän. Paljon onnea, Rakas!

Olin viikonloppuna bileissä, joissa oli myös parikymppisiä henkilöitä. Minä täytän tänä vuonna 30.

On hassua, miten edelleen jotenkin luulee olevansa parikymppinen opiskelija. Siis omissa silmissään, vaikka maailman silmissä on jo selkeästi jotain ihan muuta. Mutta ei se niin nopeasti ohi mene, jos melkein kymmenen vuotta identifioi itsensä opiskelevaksi kakskytplus-vuotiaaksi.

Tilanteissa, joissa tapaa niitä oikeita kahdenkympin korvilla olevia,  oman ikänsä kyllä muistaa. Itse asiassa se on viiltävän selvää. Musiiikki tarjoaa hyvän mittapuun. Launtain bileiden soittolistalla oli Lou Began takavuosien hitti Mambo no. 5. Tyypit jammaili sitä innoissaan, muistellen olleensa viidennellä luokalla ja leirikoulussa, kun biisi oli listoilla. Missä minä olin silloin? Sattumalta samassa yökerhossa Lou Began kanssa. Lou yritti vikitellä. En lähtenyt.  Ja nämä ihmiset, jotka silloin (siitähän on vain muutama vuosi, eikö olekin?) olivat ala-asteella, istuvat vieressä ihan oikeina aikuisina. Aikuisina, joiden mielestä Deeelite on niin uskomattoman retroa, ettei sitä voi oikein kuunnella vakavissaan. 

Onneksi luulisin selvinneeni pahimmasta kolmenkympin kriisistä viime vuonna. Jos en saanut Mambo no. 5:stä kriisiä,  mua ei luultavasti kriisiytä enää mikään. Ja miksi kriiseillä? Minullahan on kaksi kissaa. Ei sitä kolmenkympin korvilla enempää elämältään kehtaa toivoa.

Mutta on tämä jännä vaihe. Mieleen tulee se ikä, kun lapsena oli liian iso lastenvaatteisiin mutta vielä liian pieni aikuisten vaatteisiin. Töissä on melkein joka yhteydessä aina se nuorin, mutta yössä tuntee olonsa välillä ikälopuksi.

Mutta on kolmikymppisyydessä tekijöitä, joiden takia en kyllä vaihtaisi pois. Sellaisia pienia asioita, joita ei muista ennekuin pääsee perehtymään parikymppisyyteen viikonlopun kemujen kaltaisissa tilanteissa. Ensinnäkin asunnot on isompia, kivempia ja paremmin sisustettuja. Ihmisillä on hyvät sängyt lussien runkopatjojen sijaan. Opinnot on plakkarissa, tai ainakin melkein. Parikymppisenä kaikki tentit, gradut ja väännöt olivat vielä edessä. Toisaalta silloin ihmiset ovat alastaan innoissaan, kolmikymppisenä opinnot ovat joko valmiit tai sitten käsittämättömän ahdistuksen aihe. Eikä tarvitse enää hankkia kesätöitä! On varaa käydä parturissa useammin ja ostaa muodikkaita rillejä sekä parempilaatuisia vaatteita. Tietysti kaikilla kolmikymppisillä ei ole ihan tohon varaa, mutta ainakin rahaa on vähän enemmän kuin parikymppisenä. Sen verran, että voi ainakin ostaa sitä parempaa mysliä, jos haluaa.